Tää loppuu tähän

Vajaa vuosi sitten siirryin LiveJournalista tänne, ja nyt siirryn takaisin LiveJournaliin. Siellä kirjoittelen varmaan aika pitkälti vain kavereille, mutta todennäköisesti jotain merkintöjä näkyy kaikille. Eli uusi osoite on http://heidi-maria.livejournal.com. Kiitokset lukijoille ja heippa niille, jotka ei mua enää jatkossa seuraa.

Vuosikymmenen 40 parasta biisiä

Ja vielä yksi lista! Vuosikymmenen parhaista albumeista en listaa edes yritä väkertää, mutta kulunutta vuosikymmentä on silti kiva jotenkin muistella, koska se on ollut täynnä hyvää ja itselleni rakasta musiikkia. Kaikki nämä biisit eivät välttämättä olekaan kappaleina mitään aivan täysosumia eivätkä musiikillisilta ansioiltaan aina bändin parhaita, mutta jokainen on mulle henkilökohtaisella tasolla jollain lailla tärkeä ja/tai muistorikas. Osa kappaleista onkin tällä hetkellä minulle rakkaita nimenomaan tunnearvonsa vuoksi, eli kaikki eivät välttämättä aivan täysin vastaa nykyistä musiikkimakuani.

Biisit löytyvät tästä Spotify-soittolistasta. Ihan kaikkia kappaleita Spotifysta ei tosin löydy, joten listassa on näiden tapausten kohdalla tähti. Osan listan kappaleista olen lisäksi korvannut jollakin muulla, lähes yhtä hyvällä biisillä.

(Järjestys ei taaskaan ole mikään absoluuttinen paremmuusjärjestys vaan lähinnä päivän fiiliksen mukainen.)

1. Mew - 156 (2003)
2. Muse - New Born (2001)
3. Bright Eyes - Something Vague (2000)
4. Coheed and Cambria - The Crowing (2003)
5. Brand New - Okay I Believe You, But My Tommy Gun Don't (2003)
6. Bad Religion - Sorrow (2002)
7. Billy Talent - This Is How It Goes (2003)
8. Rise Against - Dancing for Rain (2004) * (korvattu soittolistassa Voices off Camera -biisillä)
9. von Hertzen Brothers - Somewhere in the Middle (2008)
10. Porcupine Tree - Lazarus (2005)
11. Glassjaw - Two Tabs of Mescaline (2002)
12. Rancid - Red Hot Moon (2003) *
13. BoySetsFire - My Life in the Knife Trade (2000)
14. Asa - Runoilijanarsissi (2008) *
15. Thursday - A Hole in the World (2001)
16. Jimmy Eat World - Cautioners (2001)
17. Disco Ensemble - Masquerade (2003) *
18. Glasvegas - Flowers & Football Tops (2008)
19. Last Days of April - Aspirins and Alcohol (2001)
20. Lapko - Funerals and Parties (2007) *
21. Smashing Pumpkins - Stand Inside Your Love (2000)
22. Wilco - Jesus, etc. (2002)
23. Saosin - Seven Years (2003) * (korvattu live-versiolla)
24. The Ark - It Takes a Fool to Remain Sane (2000)
25. My Vitriol - Finelines (2001) * (korvattu live-versiolla)
26. Interpol - Take You on a Cruise (2004)
27. Silverchair - Across the Night (2002)
28. Head Automatica - Beating Heart Baby (2004)
29. Placebo - Days Before You Came (2000)
30. Ash - Walking Barefoot (2001)
31. CMX - Suurta yötä päin (2000)
32. Death Cab for Cutie - I Will Follow You into the Dark (2005)
33. The Gaslight Anthem - Drive (2007)
34. The Crash - Times (2001)
35. Thrice - Red Sky (2005) * (korvattu liveversiolla)
36. Against Me! - Pints of Guinness Make You Strong (2002) * (korvattu White People for Peace -biisillä)
37. Alkaline Trio - Warbrain (2004)
38. The Receiving End of Sirens - This Armistice (2005) *
39. I Walk the Line - When I'm Gone (2006) *
40. At the Drive-In - Pattern Against User (2000) *

Parhaat keikat vuonna 2009

Livekeikat ovat parhaimmillaan paras tapa kuunnella musiikkia. Bändi silmien edessä; laulajan ääni, joka usein kuulostaa kirkkaammalta ja voimakkaammalta kuin livenä; rinnassa tuntuva basso; adrenaliini veressä, tunteet pinnassa; yleisö, joka laulaa innolla mukana niitä samoja laineja, joita itsekin rakastaa... Tuloksena saattaa olla virne, joka kestää naamalla pitkään - siis ikimuistoinen elämys. Ne ovat kuitenkin harvassa. Useimmiten keikat ovat sinänsä ihan nautittavia kokemuksia, mutta eivät sellaisia, joita erityisesti fiilistelisi jälkeenpäin. Ja kun keikkoihin monesti kuuluu myös odottelua sekä ihmistungosta, jonka joukossa saattaa olla myös liikaa häiritsevästi käyttäytyviä tyyppejä, en välttämättä aina koe keikkalippua ostamisen arvoiseksi. Pyrin toki käymään niiden bändien keikoilla, joista todella pidän ja joita en ole vielä kovin monesti nähnyt, mutta jätän usein väliin vähemmän tärkeät yhtyeet.

Mitään top-listaa en siis vuoden aikana koetuista keikoista tee siksi, että kävin nytkin keikoilla melko vähän. Mutta vieläkin tärkeämpi syy on se, että keikkojen järjestykseen laittaminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Eri bändien keikoilta saa erilaisia fiiliksiä (toisilta riehakkaita, toisilta rauhoittavia), ja niitä fiiliksiä on mahdotonta arvottaa. Toisaalta keikan hyvyyteen vaikuttaa myös moni muu seikka kuin bändin lavakunto, joten bändejä kohtaan listan tekeminen on aika epäoikeudenmukaista.

Keikat ovat kuitenkin aika olennainen osa musiikkidiggarin elämää, joten haluan vähän muistella mennyttä keikkavuotta. Tässäpä siis kronologisessa järjestyksessä fiiliksiä niiltä keikoilta, joita olen jäänyt kaipaamaan.

Von Hertzen Brothers Tavastialla
von Hertzenin veljesten musiikki toimii livenä aina täydellisesti saaden ajan ja paikan unohtumaan. Keikka oli tosin turhan lyhyt, eikä se millään riittänyt tyydyttämään vHB-keikkojen nälkääni. Nyt on nimittäin bändiä kova ikävä, enkä malttaisi odottaa seuraavaa mahdollisuutta nähdä sitä livenä.

Asa & Jätkäjätkät, Glasvegas ja Mew Ruisrockissa
Vietin Ruisrockissa yhden piiitkän päivän. Näin kahdeksan keikkaa, joista nämä kolme jäivät parhaiten mieleen (ja myös Rubik oli ihanainen). Asaa bändeineen todistin livenä vuoden aikana neljä kertaa, mutta kerrankin festarikeikka vei voiton klubikeikoista. Glasvegasista mieleen jäi erityisesti Daddy's Gone, johon yleisö yhtyi laulamalla ja minä melkein itkemällä. Yksi vuosikymmenen lopun parhaista bändeistä kosketti siis livenä vähintään yhtä paljon kuin levylläkin. Ja Mew'sta muistan lämpimän tunnelman, vaikka Ruisrockin yö oli kesän kylmimpiä ja vaikka ennen keikkaa olin aivan umpijäässä. Bändi on livenä aina yhtä huikea ja kaunis kokemus.

White Lies Flow'ssa
Flow'hun lähdin ainoastaan tsekkaamaan White Liesin enkä pettynyt. Riemukas ja yleisön puolesta suhteellisen riehakas keikka oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, ja toivon kovasti, että saan nähdä White Liesin vielä uudestaankin. White Lies oli mulle rakkaimpia bändejä viime vuonna eikä vähiten livekokemuksen vuoksi. Bändi oli nuoruudestaan huolimatta yllättävän itsevarma ja karismaattinen, ehdottomasti parhaimmillaan livenä.

Muse Hartwall-Areenalla
Vuoden odotetuin keikka palkitsi huimalla, majesteettisella show'lla. Visuaalisesti keikka oli upeimpia näkemiäni, ja musiikillisestikin se toimi enimmäkseen loistavasti. Pari tuntia hujahti ohi käsittämättömän nopeasti, mutta niistä parista tunnista jäi mieleen hurjan paljon hyviä muistoja.

Placebo Jäähallissa
En ollut etukäteen ollenkaan vakuuttunut Placebon taidoista livenä, joten keikka oli toimivuudellaan iloinen yllätys, josta jäi hyväntuulinen ja energinen fiilis.

Lisäksi olen iloinen siitä, että Suomeen saapui parikin sellaista bändiä, jotka olen todella toivonut näkeväni, nimittäin The Gaslight Anthem ja Rise Against. Kumpikaan ei vaan ihan täyttänyt odotuksia. Rise Againstin kohdalla en tosin syytä bändiä, vaan onnetonta keikkapaikkaa (Kaapelitehdas) ja onnettomia järjestelyitä. Bändihän kyllä kuulosti oikeinkin hyvältä niissä biiseissä, joissa surkea akustiikka ei niin pahasti häirinnyt. The Gaslight Anthem ei puolestaan ollut niin kova livebändi kuin odotin, mutta keikka oli kuitenkin mukava ja leppoisa kokemus.

Keikkavuosi oli siis varsin onnistunut, mutta vielä onnistuneempikin siitä meinasi tulla. Eastpak Antidote Tourin jouduin nimittäin jättämään väliin influenssan vuoksi, ja missasin näin ollen Alexisonfiren. Kovasti odotettu My Vitriolkin peruuntui, eikä uutta päivämäärää ikinä löydetty. Mutta ei näitä pidä liikaa harmitella, koska hyvin pärjäsin ilmankin.

Ja hyvältä näyttää myös tämä nykyinen vuosi! Liput on jo hankittu kahdelle keikalle, jotka molemmat ovat jo muutaman viikon päästä edessä. Tammikuun viimeinen päivä on Biffy Clyron keikka, joka tulee olemaan kova, mikäli bändi todella on niin hyvä livenä, mitä huhut kertovat. Ja helmikuun alussa on Billy Talentin keikka, joka tulee olemaan kova, mikäli bändi on edelleen samassa iskussa kuin vuonna 2007.

Parhaat levyt vuonna 2009

Tämä traditioksi muodostunut vuosilistaus oli tällä kertaa miellyttävän vaikea tehtävä. Pari edellistä vuotta olivat musiikillisesti suhteellisen köyhiä, mutta vuonna 2009 on ollut toinen ääni kellossa. Ihan alkuvuodesta hyviä levyjä ilmestyi niukasti, mutta keväästä lähtien niiden virta oli ehtymätön, enkä ole vieläkään ehtinyt tutustua riittävästi läheskään kaikkiin mielenkiintoisiin plattoihin. Niinpä kymmenkunta potentiaalista listalle kipuajaa on vielä odottamassa tarkempaa kuuntelua. Vuoden päästä tämä lista saattaisi siis näyttää aika toisenlaiselta. Erilaiselta se voisi näyttää myös esimerkiksi viikon päästä, koska sekä listan alku- että loppupään levyjä oli aika mahdotonta (ja käytännössä aivan turhaa) laittaa järjestykseen. Järjestyksen miettiminen on kuitenkin minulle suurta hupia, joten sellaisen laadin nytkin, vaikka ykkössijalle teki mieli laittaa kuusi levyä ja vaikka listan loppupään levyt (ja muutamat listalta ulos jääneet tapaukset) ovat keskenään aivan yhtä hyviä.

Ja koska top 15 -listalle eivät kaikki hyvät albumit mahtuneet, täytyy mainita vielä muutama paljon kuunneltu levy. Niukimmin listan ulkopuolelle jäivät siis Alexisonfiren Old Crows/Young Cardinals, Billy Talentin III, Major Labelin When I Am With You You Are Safe sekä vasta ihan loppuvuodesta löydetty Miike Snown s/t, joka hyvin todennäköisesti olisi listalla, jos olisin ehtinyt kuunnella levyä enemmän.

Mutta juuri tällä hetkellä vuoden top 15 näyttää tältä:

15. Placebo - Battle for the Sun
Suhtautumiseni tähän levyyn on ollut melkoista vuoristorataa. Kesällä sen julkaisun aikoihin levy tuntui oikeinkin hyvältä ja ainakin reilusti paremmalta kuin edeltäjänsä Meds, mutta kyllästyminen tuli nopeasti. Sitä sitten kestikin pitkään, kunnes taas ennen Suomen-keikkaa platta alkoi maistua. Keikan jälkeenkin kuuntelin sitä kovasti, mutta ihan viime viikkoina se on jälleen unohtunut. Ilman livekokemusta Battle for the Sun olisikin varmasti jäänyt listan ulkopuolelle, mutta nyt päätin nostaa sen mukaan, koska se on kuitenkin välillä kolahtanut ihan hyvin, vaikka onkin aika tasapaksu kokonaisuus Placebon ensimmäisiin levyihin verrattuna.

14. AFI - Crash Love
Levy, joka on täynnä ihan hyviä ja oikein tarttuvia kappaleita. Ne kappaleet eivät vaan tunnu millään lailla ajattomilta, enkä siis usko, että kuuntelen tätä levyä enää vuoden saatikka useamman päästä. Jos Crash Love olisi julkaistu alkuvuodesta, sitä tuskin löytyisi tältäkään listalta. Mutta on joka tapauksessa hyvä, että AFI on aikuistunut ja hylännyt huutolaulut kokonaan. Bändi on mennyt oikeaan suuntaan, mutta ei ole vielä onnistunut uudessa soundissaan ihan täydellisesti.

13. Porcupine Tree - The Incident
Tunnelmallinen albumi, joka on nimenomaan hyvä levykokonaisuus. Ansioistaan huolimatta se on silti jäänyt minulle aika etäiseksi, kuten teki myös Fear of a Blank Planet. Porcupine Treessä hyvää on kuitenkin se, että bändillä on jokaisella levyllään selvä visio ja tietty voimakas tunnelma. Sellainen todella on myös tällä kiekolla, mikä nostaa sen arvoa.


12. Red Number Two - These Things Take Time
Todella miellyttävä debyyttilevy bändiltä, josta en ollut ennen syksyä kuullut yhtään mitään. Red Number Two kuulostaa yhtyeenä valmiilta, mutta ihan täysosumaan se ei vielä yllä. Ehkä sitten ensi kerralla?





11. Biffy Clyro - Only Revolutions
Tasavahva levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä muttei toisaalta myöskään kovin montaa tykkikappaletta. Kaipaisin levylle vähän enemmän särmää, koska tällaisenaan se on hieman liian turvallinen ja MTV-ystävällinen. Silti Biffy Clyrossa on edelleen jäljellä kulmikkuutta, mikä tekee siitä keskimääräistä MTV-bändiä tuhat kertaa mielenkiintoisemman ja paremman.


10. The XX - XX
Vuoden uusi tulokas! On hämmästyttävää, kuinka todella minimalistisella soundilla voidaan saada aikaiseksi näin tiheä tunnelma, mikä teki levystä täydellisen pimeisiin syysiltoihin. Olen aika varma, että The XX eksyy soittimeen jatkossakin nimenomaan syksyllä.




9. Editors - In This Light and on This Evening
Editorsin uutukainen oli minulle henkilökohtaisesti vuoden suurimpia yllättäjiä. Olin aiemmin pitänyt bändiä lähinnä valjuna Interpol-kopiona, mutta tämä levy muutti käsityksiäni. Enää Editors ei niinkään kuulosta Interpolilta vaan lähinnä jonkinlaiselta Joy Divisionin ja Depeche Moden välimuodolta, jolla on kuitenkin myös omaa näkemystä. Ei bändin soundi edelleenkään mikään erityisen omaperäinen ole, mutta on se paljon mielenkiintoisempi kuin aiemmin. Koneet sopivat Editorsin musiikkiin loistavasti, ja kun levyltä on vielä helppo nostaa esiin useampi todellinen helmi (Papillon, Bricks and Mortar, huiman kaunis The Boxer...), ei levyä voi pitää muuna kuin erittäin hyvänä kokonaisuutena.

8. Asa & Toverit - Via Karelia
Asa säilyttää yhä asemansa tämän hetken mielenkiintoisimpana ja kenties innovatiivisimpana suomalaisena artistina, vaikka Via Karelia onkin lähempänä perinteistä räppiä kuin Asan kaksi edellistä levyä. Kappaleiden taustat ovat silti edelleen monipuolisia eksoottisine soittimineen, eikä Asan sanoituskynä ole tylsistynyt yhtään. Ihan huippusijoille levy ei kuitenkaan yllä puhtaasti siitä syystä, että Asa on pystynyt aiemmin vieläkin parempaan - sekä Terveisiä kaaoksesta että Loppuasukas ovat molemmat niin vaikuttavia kokonaisuuksia, lähes taideteoksia, että Via Karelia väkisinkin hieman kalpenee niiden rinnalla.

7. Rubik - Dada Bandits
Rubik on sitten se Suomen mielenkiintoisin bändi tällä hetkellä. Debyyttilevy Bad Conscience Patrol oli vielä vähän epätasainen ja hapuileva, mutta Dada Banditsilla Rubikin soundi on kypsynyt ja vahvistunut. Tästä kuplivasta, ympäriinsä poukkoilevasta, iloisesta levystä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Se ihan totaalinen kolahtaminen on jäänyt itselläni vielä tulematta, mutta luulen, että sellainen voi ajan myötä vielä tulla. Tästä porukasta Dada Bandits onkin yksi todennäköisimpiä tulevaisuuden klassikoita.

6. Traffic Island - Meet Me in the Middle Class
Alkuun tasapaksun kuuloisesta kitararock-levystä kuoriutui lopulta oikea helmi, joka keräsi kuuntelukertoja varsin kunnioitettavan määrän. Myös Traffic Island on onnistunut toisella yrittämällä tekemään huomattavasti mielenkiintoisemman levyn kuin debyytti oli - tuntuu, että bändi on kasvanut teini-iästä aikuisuuteen. Sen matkan varrella mukaan on tarttunut myös aikuisuuden huolia, mutta elämänilo Traffic Islandissa kuuluu silti edelleen. Ja mainittava on myös toimiva sanoituspuoli. Yksinkertaiset ja helppotajuiset lyriikat ovat parhaimmillaan näppäriä ja persoonallisiakin.

5. Muse - The Resistance
Levy, johon minun on ollut todella vaikea suhtautua, enkä vieläkään meinannut osata päättää, ansaitseeko Muse ykköspaikan listalla vai esimerkiksi kymppisijan. Välillä The Resistance on tuntunut aivan täydelliseltä levyltä, mutta yhtä usein siinä on häirinnyt tietty yllätyksettömyys ja kliinisyys. Mielestäni tällä levyllä ei vaan ole tarpeeksi samanlaista huikeaa tunnetta ja intohimoa kuin vaikkapa New Bornin tai Stockholm Syndromen kaltaisissa kappaleissa. Silti täytyy sanoa, että sävellykset The Resistancella ovat huippuluokkaa, ja parhaimmillaan levy on lähes yhtä loistava kuin Musen ykkösbiisit.

4. Dredg - The Pariah, the Parrot, the Delusion
Pitkä ja kunnianhimoinen levy, jonka vahva tunnelma kantaa alusta loppuun. Tämä albumi toimii nimenomaan kokonaisuutena, ja varsinaisten kappaleiden väliin ripotellut välisoitot tukevat sitä. Dredg on oman tiensä kulkija, joka on muuttanut jokaisella levyllä soundiaan kuulostaen aina kuitenkin vain ja ainoastaan itseltään. Jään innolla odottamaan seuraavaa askelta Dredgin uralla, mutta on vaikeaa uskoa, että tästä voisi enää parantaa.

3. White Lies - To Lose My Life...
White Liesiin pätevät tasan samat sanat kuin Traffic Islandiin - aluksi valjun kuuloisesta levystä muodostui suurensuuri suosikki. To Lose My Life... lieneekin vuoden kuunnelluin levyni, mutta kolmospaikkaa korkeampaa sijaa en sille siltikään halunnut antaa, koska en ole vielä ihan varma siitä, onko White Liesilla tulevaisuutta. Pidän bändistä nyt aivan valtavasti, mutta pelkään, että lopulta se hukkuu muiden samanlaisten post punk -tyylisten brittibändien joukkoon. Toki White Liesin biisimateriaali on vahvaa, mutta toistaiseksi ehkä suurempi osa sen karismasta perustuu valtavan hyville sanoituksille. Novellimaiset tarinat melko erikoisistakin aiheista (lentopelko, sähköshokkihoito, kidnappausdraama...) pitävät mielenkiinnon korkealla.

2. Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away
No More Stories... ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta se kertoo enemmän Mew'n kuin tämän levyn tasosta. Tälläkin platalla Mew kuulostaa harvinaisen lumoavalta, satumaiselta ja kauniilta. Synkähköön ja kitarapainotteiseen And the Glass Handed Kitesiin verrattuna mukana on nyt myös keveyttä ja postrockmaista ilmavuutta. Se tekee levystä aiempaa Mew'n tuotantoa taiteellisemman, mutta mukana kokonaisuutta tasapainottamassa on myös pari suoraviivaisempaa raitaa. Levy onkin toimiva kokonaisuus, jolta löytyy myös joukko yksittäisiä ässäbiisejä. Mitä muuta voi enää vaatia?

1. PMMP - Veden varaan
PMMP on Veden varaan on aiempaa PMMP:tä seesteisempi, paikoitellen indiemmän kuuloinen ja ennen kaikkea yhtenäisempi levy. Näiden seikkojen vuoksi se on mielestäni parempi kuin yksikään bändin edellisistä levyistä. Lisäksi sanoitukset ovat tällä levyllä ehkä vieläkin parempia kuin PMMP:llä yleensä. Tarinat siitä, miten elämä menee eri tavalla kuin on toivonut ja haaveillut, ovat koskettavia, ja niiden maailmaan on helppo päästä sisään. Veden varaan tuntuu merkittävältä ja ajattomalta levyltä - sellaiselta, joka jaksaa liikuttaa todennäköisesti vielä hyvin pitkään.

Parhaat biisit vuonna 2009

Aloitetaan vuosilistojen tekeminen siitä helpommasta listasta. Albumien listaaminen vaatii vielä miettimistä, koska vuonna 2009 julkaistiin todella monta hyvää levyä, joista yksikään ei kuitenkaan räjäyttänyt tajuntaa mitenkään täydellisesti. Biiseissä on sentään vähän enemmän tasoeroja, vaikka sijat vitosesta eteenpäin meneekin melkein arpomiseksi.

Biisit löytyvät kokoamastani Spotify-soittolistasta, ellei toisin mainita.

1. Mew - Beach
Tuntuu jotenkin hassulta listata ykköseksi tällainen alle kolmeminuuttinen, suoraviivainen pop-kappale, koska se on peräisin levyltä, jota luonnehtii pikemminkin progressiivinen lähestymistapa yhdistettynä kepeään leijailuun ja maalailuun. Arvostan kyllä melkein kaikki levylle tyypillisemmätkin kappaleet korkealle, mutta minkäs teet, jos eniten kolahtaa tämä täydellinen, jollain tapaa hyvin koskettava ja unenomainen pop-veisu.

2. PMMP - San Francisco
Tälle biisille menee vuoden sanoitus -palkinto. San Francisco on superkoskettava tarina pojasta, joka jaksaa eteenpäin puhtaasti unelmien voimalla. Kuuntele ja liikutu!

3. Dredg - Cartoon Showroom (ei saatavilla Spotifyssa)
Dredgin tähänastisen uran paras kappale hurmaa rauhoittavalla mutta voimakkaalla tunnelmallaan, joka saa ainakin tämän kuuntelijan jalat hetkeksi irti maanpinnasta.

4. Muse - I Belong To You (+Mon Coeur S'ouvre a ta Voix)
Ennen The Resistancen julkaisua kuuntelin sen kappaleista puolen minuutin klipit, ja tämä oli ainoa biiseistä, jonka hyvyydestä en ollut lainkaan vakuuttunut. Tietysti juuri se nousi lopulta suosikikseni. Biisi herättää hauskoja mielikuvia jonkinlaisesta Pariisiin sijoittuvasta romanttisesta ja kömpelön taiteellisesta elokuvasta. Lisäksi se on klarinettisooloineen ja jazzahtavine melodioineen oikeasti yllättävä veto Muselta, joten kappale on palkittava hyvällä sijalla tällä listalla!

5. White Lies - Unfinished Business
Huipputasaiselta To Lose My Life...-levyltä on vaikea nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden. Yhtä hyvin tässä paikalla voisi olla E.S.T. tai The Price of Love, mutta tämä veisu on ehkä kuitenkin ollut se, joka on useimmiten tuntunut levyn parhaalta.

Ja loputkin jonkinlaisessa numerojärjestyksessä, vaikka sijoilla ei näiden kohdalla enää paljon merkitystä olekaan:

6. Traffic Island - Love
7. Billy Talent - Saint Veronika
8. Editors - Papillon
9. Biffy Clyro - Bubbles
10. Alexisonfire - Sons of Privilege
11. Rubik - Fire Age (ei saatavilla Spotifyssa)
12. Major Label - There Are Rats and Me
13. Asa & Toverit - Via Karelia (ei saatavilla Spotifyssa)
14. Miike Snow - Silvia
15. Placebo - Bright Lights

Vuoden paras juttu: Spotify

Alkaa olla vuosilistausten tekemisen aika (jee!), mutta ennen niitä lienee syytä kiitellä sitä palvelua, jota mun on pitkälti kiittäminen monien bändien ja levyjen löytämisestä. Kokonaisuutena vuosi 2009 on ollut musiikillisesti aivan loistava. Sitä se olisi ollut myös ilman Spotifyta, mutta ilman sitä olisi kuitenkin jäänyt moni hyväksi osoittautunut levy tsekkaamatta.

Spotifyta aloin käyttää viime vuodenvaihteen tienoilla, joten mun on helppo pohdiskella, miten se on tänä vuonna muuttanut musiikinkuuntelutottumuksiani. Monet artistithan ovat olleet huolissaan levymyyntinsä pienenemisestä Spotifyn myötä, ja huoli onkin varmasti aiheellinen - tuskin läheskään jokainen musiikinkuuntelija (varsinkaan vähemmän innokas sellainen) ostaa enää niitä levyjä, joita voi Spotifyssa kuunnella. Tämä on tietenkin huono asia muusikon toimeentulon kannalta, koska huhujen mukaan Spotifyn artisteille tilittämät korvaukset ovat kovin pieniä.

Minä olen kuitenkin siinä määrin wanhanaikainen, että haluan yhä hypistellä levyjen kansipapereita käsissäni sekä kuunnella musiikkia pääsääntöisesti cd-soittimesta. Levyjä olen ostanut siis entiseen malliin - tänä vuonna 35, viime vuonna 33. Spotify onkin omalla kohdallani vaikuttanut niin, että herätelevyostokset ovat jääneet aika olemattomaksi. Enää mulla ei ole haluja ostaa levyjä kuulematta niitä kokonaan, vaan pyrin pääsääntöisesti ostamaan juuri niitä levyjä, joita olen Spotifyn kautta kuunnellut enemmän kuin muutaman kerran. Lisäksi tulee sitten niiden bändien levyt, joita ei ole Spotifyssa mutta jotka olen testaillut MySpacesta tai Youtubesta. Hyvällä alennuksella saatan tosin ostaa sellaisiakin kiekkoja, joita en ole etukäteen läpi kuunnellut.

Miten sitten toimin Spotifyn kanssa? Jos haluan tutustua uuteen, mielenkiintoiseen musiikkiin, kaivan esille jonkun musiikkilehden tuoreet levyarviot ja laitan muistiin kaikki kiinnostavalta kuulostavat levyt. Sitten kun on sopivasti aikaa ja halua, avaan Spotifyn ja katson, löytyisikö näitä plattoja sieltä. Tällä tavalla olen löytänyt ainakin White Liesin ja The XX:n sekä monta muuta potentiaalista bändiä, jotka ehkä vielä jonain päivänä päätyvät myös levyhyllyyni. Lisäksi olen Spotifyn ansiosta ostanut levyjä muutamalta sellaiselta bändiltä, joista olen aikaisemmin ollut vain vähän kiinnostunut. Spotify on ollut helppo tapa tutustua niihin enemmän, ja joskus niiden materiaali on osoittautunut paremmaksi kuin luulinkaan. Esimerkkejä tästä ovat ainakin PMMP:n ja Editorsin uusimmat levyt.

Spotifyta voin siis kiittää monesta löydöstä! Musiikin kuuntelijan kannalta Spotify onkin oikea taivas, mutta kuten sanottu, artisteille siitä jää toistaiseksi liian vähän käteen (esimerkiksi Anssi Kelan mielipiteen asiasta voi lukea täältä). Uskon tai vähintäänkin toivon hyvin hartaasti, että asia kuitenkin muuttuu, kunhan Spotify saa vielä lisää käyttäjiä (ennen kaikkea lisää premium-käyttäjiä!) ja sitä kautta lisää tuloja. Täytyy muistaa, että palvelu on edelleen lapsenkengissään, eli kehitystä varmasti vielä tapahtuu. Toivottavasti se kehitys olisi suosiollista sekä Spotifyn itsensä että artistien ja kuuntelijoiden kannalta!

Miike Snow

Tällainen merkintähän olisi kai kuulunut kirjoittaa jo aikaa sitten, koska nimi Miike Snow osui jo aikaa sitten silmääni blogi- ja muistakin hehkutuksista ympäri nettiä. Silloin, kuukausia sitten, ruotsalaisbändi (tai pikemminkin kolmesta huipputuottajasta koostuva superryhmä) jäi kuitenkin tsekkaamatta, mistä on syyttäminen ainoastaan jonkinasteista fakki-idiotismia. Ajatusketju meni tähän tyyliin: Miike Snow on näköjään elektroa. Mä en yleensä hirveästi pidä elektrosta. Tuskin siis pidän Miike Snow'sta. Ja juuri näitä ajatuksia pitäisi välttää, koska viimeisen vuoden aikana olen löytänyt paljon uutta kuunneltavaa nimenomaan sen vuoksi, että olen suhtautunut avoimin mielin musiikkiin sekä eri genreihin (ainakin useimpiin niihin...)

Pari viikkoa sitten annoin Miike Snow'lle kuitenkin mahdollisuuden, jonka se käyttikin aivan heti hyväkseen. Bändin nimellä nimetty esikoislevy osoittautui kiehtovaksi tapaukseksi, josta moni kappale erottautui edukseen, päällimmäisenä ehkä Silvia ja A Horse Is Not a Home. Eikä bändissä lopulta ole kyse puhtaasti elektrosta, vaan pohjana ovat nimenomaan hienot pop-kappaleet. Eikä sellaisia voi olla maailmassa liikaa.