Parhaat levyt vuonna 2009

Tämä traditioksi muodostunut vuosilistaus oli tällä kertaa miellyttävän vaikea tehtävä. Pari edellistä vuotta olivat musiikillisesti suhteellisen köyhiä, mutta vuonna 2009 on ollut toinen ääni kellossa. Ihan alkuvuodesta hyviä levyjä ilmestyi niukasti, mutta keväästä lähtien niiden virta oli ehtymätön, enkä ole vieläkään ehtinyt tutustua riittävästi läheskään kaikkiin mielenkiintoisiin plattoihin. Niinpä kymmenkunta potentiaalista listalle kipuajaa on vielä odottamassa tarkempaa kuuntelua. Vuoden päästä tämä lista saattaisi siis näyttää aika toisenlaiselta. Erilaiselta se voisi näyttää myös esimerkiksi viikon päästä, koska sekä listan alku- että loppupään levyjä oli aika mahdotonta (ja käytännössä aivan turhaa) laittaa järjestykseen. Järjestyksen miettiminen on kuitenkin minulle suurta hupia, joten sellaisen laadin nytkin, vaikka ykkössijalle teki mieli laittaa kuusi levyä ja vaikka listan loppupään levyt (ja muutamat listalta ulos jääneet tapaukset) ovat keskenään aivan yhtä hyviä.

Ja koska top 15 -listalle eivät kaikki hyvät albumit mahtuneet, täytyy mainita vielä muutama paljon kuunneltu levy. Niukimmin listan ulkopuolelle jäivät siis Alexisonfiren Old Crows/Young Cardinals, Billy Talentin III, Major Labelin When I Am With You You Are Safe sekä vasta ihan loppuvuodesta löydetty Miike Snown s/t, joka hyvin todennäköisesti olisi listalla, jos olisin ehtinyt kuunnella levyä enemmän.

Mutta juuri tällä hetkellä vuoden top 15 näyttää tältä:

15. Placebo - Battle for the Sun
Suhtautumiseni tähän levyyn on ollut melkoista vuoristorataa. Kesällä sen julkaisun aikoihin levy tuntui oikeinkin hyvältä ja ainakin reilusti paremmalta kuin edeltäjänsä Meds, mutta kyllästyminen tuli nopeasti. Sitä sitten kestikin pitkään, kunnes taas ennen Suomen-keikkaa platta alkoi maistua. Keikan jälkeenkin kuuntelin sitä kovasti, mutta ihan viime viikkoina se on jälleen unohtunut. Ilman livekokemusta Battle for the Sun olisikin varmasti jäänyt listan ulkopuolelle, mutta nyt päätin nostaa sen mukaan, koska se on kuitenkin välillä kolahtanut ihan hyvin, vaikka onkin aika tasapaksu kokonaisuus Placebon ensimmäisiin levyihin verrattuna.

14. AFI - Crash Love
Levy, joka on täynnä ihan hyviä ja oikein tarttuvia kappaleita. Ne kappaleet eivät vaan tunnu millään lailla ajattomilta, enkä siis usko, että kuuntelen tätä levyä enää vuoden saatikka useamman päästä. Jos Crash Love olisi julkaistu alkuvuodesta, sitä tuskin löytyisi tältäkään listalta. Mutta on joka tapauksessa hyvä, että AFI on aikuistunut ja hylännyt huutolaulut kokonaan. Bändi on mennyt oikeaan suuntaan, mutta ei ole vielä onnistunut uudessa soundissaan ihan täydellisesti.

13. Porcupine Tree - The Incident
Tunnelmallinen albumi, joka on nimenomaan hyvä levykokonaisuus. Ansioistaan huolimatta se on silti jäänyt minulle aika etäiseksi, kuten teki myös Fear of a Blank Planet. Porcupine Treessä hyvää on kuitenkin se, että bändillä on jokaisella levyllään selvä visio ja tietty voimakas tunnelma. Sellainen todella on myös tällä kiekolla, mikä nostaa sen arvoa.


12. Red Number Two - These Things Take Time
Todella miellyttävä debyyttilevy bändiltä, josta en ollut ennen syksyä kuullut yhtään mitään. Red Number Two kuulostaa yhtyeenä valmiilta, mutta ihan täysosumaan se ei vielä yllä. Ehkä sitten ensi kerralla?





11. Biffy Clyro - Only Revolutions
Tasavahva levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä muttei toisaalta myöskään kovin montaa tykkikappaletta. Kaipaisin levylle vähän enemmän särmää, koska tällaisenaan se on hieman liian turvallinen ja MTV-ystävällinen. Silti Biffy Clyrossa on edelleen jäljellä kulmikkuutta, mikä tekee siitä keskimääräistä MTV-bändiä tuhat kertaa mielenkiintoisemman ja paremman.


10. The XX - XX
Vuoden uusi tulokas! On hämmästyttävää, kuinka todella minimalistisella soundilla voidaan saada aikaiseksi näin tiheä tunnelma, mikä teki levystä täydellisen pimeisiin syysiltoihin. Olen aika varma, että The XX eksyy soittimeen jatkossakin nimenomaan syksyllä.




9. Editors - In This Light and on This Evening
Editorsin uutukainen oli minulle henkilökohtaisesti vuoden suurimpia yllättäjiä. Olin aiemmin pitänyt bändiä lähinnä valjuna Interpol-kopiona, mutta tämä levy muutti käsityksiäni. Enää Editors ei niinkään kuulosta Interpolilta vaan lähinnä jonkinlaiselta Joy Divisionin ja Depeche Moden välimuodolta, jolla on kuitenkin myös omaa näkemystä. Ei bändin soundi edelleenkään mikään erityisen omaperäinen ole, mutta on se paljon mielenkiintoisempi kuin aiemmin. Koneet sopivat Editorsin musiikkiin loistavasti, ja kun levyltä on vielä helppo nostaa esiin useampi todellinen helmi (Papillon, Bricks and Mortar, huiman kaunis The Boxer...), ei levyä voi pitää muuna kuin erittäin hyvänä kokonaisuutena.

8. Asa & Toverit - Via Karelia
Asa säilyttää yhä asemansa tämän hetken mielenkiintoisimpana ja kenties innovatiivisimpana suomalaisena artistina, vaikka Via Karelia onkin lähempänä perinteistä räppiä kuin Asan kaksi edellistä levyä. Kappaleiden taustat ovat silti edelleen monipuolisia eksoottisine soittimineen, eikä Asan sanoituskynä ole tylsistynyt yhtään. Ihan huippusijoille levy ei kuitenkaan yllä puhtaasti siitä syystä, että Asa on pystynyt aiemmin vieläkin parempaan - sekä Terveisiä kaaoksesta että Loppuasukas ovat molemmat niin vaikuttavia kokonaisuuksia, lähes taideteoksia, että Via Karelia väkisinkin hieman kalpenee niiden rinnalla.

7. Rubik - Dada Bandits
Rubik on sitten se Suomen mielenkiintoisin bändi tällä hetkellä. Debyyttilevy Bad Conscience Patrol oli vielä vähän epätasainen ja hapuileva, mutta Dada Banditsilla Rubikin soundi on kypsynyt ja vahvistunut. Tästä kuplivasta, ympäriinsä poukkoilevasta, iloisesta levystä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Se ihan totaalinen kolahtaminen on jäänyt itselläni vielä tulematta, mutta luulen, että sellainen voi ajan myötä vielä tulla. Tästä porukasta Dada Bandits onkin yksi todennäköisimpiä tulevaisuuden klassikoita.

6. Traffic Island - Meet Me in the Middle Class
Alkuun tasapaksun kuuloisesta kitararock-levystä kuoriutui lopulta oikea helmi, joka keräsi kuuntelukertoja varsin kunnioitettavan määrän. Myös Traffic Island on onnistunut toisella yrittämällä tekemään huomattavasti mielenkiintoisemman levyn kuin debyytti oli - tuntuu, että bändi on kasvanut teini-iästä aikuisuuteen. Sen matkan varrella mukaan on tarttunut myös aikuisuuden huolia, mutta elämänilo Traffic Islandissa kuuluu silti edelleen. Ja mainittava on myös toimiva sanoituspuoli. Yksinkertaiset ja helppotajuiset lyriikat ovat parhaimmillaan näppäriä ja persoonallisiakin.

5. Muse - The Resistance
Levy, johon minun on ollut todella vaikea suhtautua, enkä vieläkään meinannut osata päättää, ansaitseeko Muse ykköspaikan listalla vai esimerkiksi kymppisijan. Välillä The Resistance on tuntunut aivan täydelliseltä levyltä, mutta yhtä usein siinä on häirinnyt tietty yllätyksettömyys ja kliinisyys. Mielestäni tällä levyllä ei vaan ole tarpeeksi samanlaista huikeaa tunnetta ja intohimoa kuin vaikkapa New Bornin tai Stockholm Syndromen kaltaisissa kappaleissa. Silti täytyy sanoa, että sävellykset The Resistancella ovat huippuluokkaa, ja parhaimmillaan levy on lähes yhtä loistava kuin Musen ykkösbiisit.

4. Dredg - The Pariah, the Parrot, the Delusion
Pitkä ja kunnianhimoinen levy, jonka vahva tunnelma kantaa alusta loppuun. Tämä albumi toimii nimenomaan kokonaisuutena, ja varsinaisten kappaleiden väliin ripotellut välisoitot tukevat sitä. Dredg on oman tiensä kulkija, joka on muuttanut jokaisella levyllä soundiaan kuulostaen aina kuitenkin vain ja ainoastaan itseltään. Jään innolla odottamaan seuraavaa askelta Dredgin uralla, mutta on vaikeaa uskoa, että tästä voisi enää parantaa.

3. White Lies - To Lose My Life...
White Liesiin pätevät tasan samat sanat kuin Traffic Islandiin - aluksi valjun kuuloisesta levystä muodostui suurensuuri suosikki. To Lose My Life... lieneekin vuoden kuunnelluin levyni, mutta kolmospaikkaa korkeampaa sijaa en sille siltikään halunnut antaa, koska en ole vielä ihan varma siitä, onko White Liesilla tulevaisuutta. Pidän bändistä nyt aivan valtavasti, mutta pelkään, että lopulta se hukkuu muiden samanlaisten post punk -tyylisten brittibändien joukkoon. Toki White Liesin biisimateriaali on vahvaa, mutta toistaiseksi ehkä suurempi osa sen karismasta perustuu valtavan hyville sanoituksille. Novellimaiset tarinat melko erikoisistakin aiheista (lentopelko, sähköshokkihoito, kidnappausdraama...) pitävät mielenkiinnon korkealla.

2. Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away
No More Stories... ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta se kertoo enemmän Mew'n kuin tämän levyn tasosta. Tälläkin platalla Mew kuulostaa harvinaisen lumoavalta, satumaiselta ja kauniilta. Synkähköön ja kitarapainotteiseen And the Glass Handed Kitesiin verrattuna mukana on nyt myös keveyttä ja postrockmaista ilmavuutta. Se tekee levystä aiempaa Mew'n tuotantoa taiteellisemman, mutta mukana kokonaisuutta tasapainottamassa on myös pari suoraviivaisempaa raitaa. Levy onkin toimiva kokonaisuus, jolta löytyy myös joukko yksittäisiä ässäbiisejä. Mitä muuta voi enää vaatia?

1. PMMP - Veden varaan
PMMP on Veden varaan on aiempaa PMMP:tä seesteisempi, paikoitellen indiemmän kuuloinen ja ennen kaikkea yhtenäisempi levy. Näiden seikkojen vuoksi se on mielestäni parempi kuin yksikään bändin edellisistä levyistä. Lisäksi sanoitukset ovat tällä levyllä ehkä vieläkin parempia kuin PMMP:llä yleensä. Tarinat siitä, miten elämä menee eri tavalla kuin on toivonut ja haaveillut, ovat koskettavia, ja niiden maailmaan on helppo päästä sisään. Veden varaan tuntuu merkittävältä ja ajattomalta levyltä - sellaiselta, joka jaksaa liikuttaa todennäköisesti vielä hyvin pitkään.

Parhaat biisit vuonna 2009

Aloitetaan vuosilistojen tekeminen siitä helpommasta listasta. Albumien listaaminen vaatii vielä miettimistä, koska vuonna 2009 julkaistiin todella monta hyvää levyä, joista yksikään ei kuitenkaan räjäyttänyt tajuntaa mitenkään täydellisesti. Biiseissä on sentään vähän enemmän tasoeroja, vaikka sijat vitosesta eteenpäin meneekin melkein arpomiseksi.

Biisit löytyvät kokoamastani Spotify-soittolistasta, ellei toisin mainita.

1. Mew - Beach
Tuntuu jotenkin hassulta listata ykköseksi tällainen alle kolmeminuuttinen, suoraviivainen pop-kappale, koska se on peräisin levyltä, jota luonnehtii pikemminkin progressiivinen lähestymistapa yhdistettynä kepeään leijailuun ja maalailuun. Arvostan kyllä melkein kaikki levylle tyypillisemmätkin kappaleet korkealle, mutta minkäs teet, jos eniten kolahtaa tämä täydellinen, jollain tapaa hyvin koskettava ja unenomainen pop-veisu.

2. PMMP - San Francisco
Tälle biisille menee vuoden sanoitus -palkinto. San Francisco on superkoskettava tarina pojasta, joka jaksaa eteenpäin puhtaasti unelmien voimalla. Kuuntele ja liikutu!

3. Dredg - Cartoon Showroom (ei saatavilla Spotifyssa)
Dredgin tähänastisen uran paras kappale hurmaa rauhoittavalla mutta voimakkaalla tunnelmallaan, joka saa ainakin tämän kuuntelijan jalat hetkeksi irti maanpinnasta.

4. Muse - I Belong To You (+Mon Coeur S'ouvre a ta Voix)
Ennen The Resistancen julkaisua kuuntelin sen kappaleista puolen minuutin klipit, ja tämä oli ainoa biiseistä, jonka hyvyydestä en ollut lainkaan vakuuttunut. Tietysti juuri se nousi lopulta suosikikseni. Biisi herättää hauskoja mielikuvia jonkinlaisesta Pariisiin sijoittuvasta romanttisesta ja kömpelön taiteellisesta elokuvasta. Lisäksi se on klarinettisooloineen ja jazzahtavine melodioineen oikeasti yllättävä veto Muselta, joten kappale on palkittava hyvällä sijalla tällä listalla!

5. White Lies - Unfinished Business
Huipputasaiselta To Lose My Life...-levyltä on vaikea nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden. Yhtä hyvin tässä paikalla voisi olla E.S.T. tai The Price of Love, mutta tämä veisu on ehkä kuitenkin ollut se, joka on useimmiten tuntunut levyn parhaalta.

Ja loputkin jonkinlaisessa numerojärjestyksessä, vaikka sijoilla ei näiden kohdalla enää paljon merkitystä olekaan:

6. Traffic Island - Love
7. Billy Talent - Saint Veronika
8. Editors - Papillon
9. Biffy Clyro - Bubbles
10. Alexisonfire - Sons of Privilege
11. Rubik - Fire Age (ei saatavilla Spotifyssa)
12. Major Label - There Are Rats and Me
13. Asa & Toverit - Via Karelia (ei saatavilla Spotifyssa)
14. Miike Snow - Silvia
15. Placebo - Bright Lights

Vuoden paras juttu: Spotify

Alkaa olla vuosilistausten tekemisen aika (jee!), mutta ennen niitä lienee syytä kiitellä sitä palvelua, jota mun on pitkälti kiittäminen monien bändien ja levyjen löytämisestä. Kokonaisuutena vuosi 2009 on ollut musiikillisesti aivan loistava. Sitä se olisi ollut myös ilman Spotifyta, mutta ilman sitä olisi kuitenkin jäänyt moni hyväksi osoittautunut levy tsekkaamatta.

Spotifyta aloin käyttää viime vuodenvaihteen tienoilla, joten mun on helppo pohdiskella, miten se on tänä vuonna muuttanut musiikinkuuntelutottumuksiani. Monet artistithan ovat olleet huolissaan levymyyntinsä pienenemisestä Spotifyn myötä, ja huoli onkin varmasti aiheellinen - tuskin läheskään jokainen musiikinkuuntelija (varsinkaan vähemmän innokas sellainen) ostaa enää niitä levyjä, joita voi Spotifyssa kuunnella. Tämä on tietenkin huono asia muusikon toimeentulon kannalta, koska huhujen mukaan Spotifyn artisteille tilittämät korvaukset ovat kovin pieniä.

Minä olen kuitenkin siinä määrin wanhanaikainen, että haluan yhä hypistellä levyjen kansipapereita käsissäni sekä kuunnella musiikkia pääsääntöisesti cd-soittimesta. Levyjä olen ostanut siis entiseen malliin - tänä vuonna 35, viime vuonna 33. Spotify onkin omalla kohdallani vaikuttanut niin, että herätelevyostokset ovat jääneet aika olemattomaksi. Enää mulla ei ole haluja ostaa levyjä kuulematta niitä kokonaan, vaan pyrin pääsääntöisesti ostamaan juuri niitä levyjä, joita olen Spotifyn kautta kuunnellut enemmän kuin muutaman kerran. Lisäksi tulee sitten niiden bändien levyt, joita ei ole Spotifyssa mutta jotka olen testaillut MySpacesta tai Youtubesta. Hyvällä alennuksella saatan tosin ostaa sellaisiakin kiekkoja, joita en ole etukäteen läpi kuunnellut.

Miten sitten toimin Spotifyn kanssa? Jos haluan tutustua uuteen, mielenkiintoiseen musiikkiin, kaivan esille jonkun musiikkilehden tuoreet levyarviot ja laitan muistiin kaikki kiinnostavalta kuulostavat levyt. Sitten kun on sopivasti aikaa ja halua, avaan Spotifyn ja katson, löytyisikö näitä plattoja sieltä. Tällä tavalla olen löytänyt ainakin White Liesin ja The XX:n sekä monta muuta potentiaalista bändiä, jotka ehkä vielä jonain päivänä päätyvät myös levyhyllyyni. Lisäksi olen Spotifyn ansiosta ostanut levyjä muutamalta sellaiselta bändiltä, joista olen aikaisemmin ollut vain vähän kiinnostunut. Spotify on ollut helppo tapa tutustua niihin enemmän, ja joskus niiden materiaali on osoittautunut paremmaksi kuin luulinkaan. Esimerkkejä tästä ovat ainakin PMMP:n ja Editorsin uusimmat levyt.

Spotifyta voin siis kiittää monesta löydöstä! Musiikin kuuntelijan kannalta Spotify onkin oikea taivas, mutta kuten sanottu, artisteille siitä jää toistaiseksi liian vähän käteen (esimerkiksi Anssi Kelan mielipiteen asiasta voi lukea täältä). Uskon tai vähintäänkin toivon hyvin hartaasti, että asia kuitenkin muuttuu, kunhan Spotify saa vielä lisää käyttäjiä (ennen kaikkea lisää premium-käyttäjiä!) ja sitä kautta lisää tuloja. Täytyy muistaa, että palvelu on edelleen lapsenkengissään, eli kehitystä varmasti vielä tapahtuu. Toivottavasti se kehitys olisi suosiollista sekä Spotifyn itsensä että artistien ja kuuntelijoiden kannalta!

Miike Snow

Tällainen merkintähän olisi kai kuulunut kirjoittaa jo aikaa sitten, koska nimi Miike Snow osui jo aikaa sitten silmääni blogi- ja muistakin hehkutuksista ympäri nettiä. Silloin, kuukausia sitten, ruotsalaisbändi (tai pikemminkin kolmesta huipputuottajasta koostuva superryhmä) jäi kuitenkin tsekkaamatta, mistä on syyttäminen ainoastaan jonkinasteista fakki-idiotismia. Ajatusketju meni tähän tyyliin: Miike Snow on näköjään elektroa. Mä en yleensä hirveästi pidä elektrosta. Tuskin siis pidän Miike Snow'sta. Ja juuri näitä ajatuksia pitäisi välttää, koska viimeisen vuoden aikana olen löytänyt paljon uutta kuunneltavaa nimenomaan sen vuoksi, että olen suhtautunut avoimin mielin musiikkiin sekä eri genreihin (ainakin useimpiin niihin...)

Pari viikkoa sitten annoin Miike Snow'lle kuitenkin mahdollisuuden, jonka se käyttikin aivan heti hyväkseen. Bändin nimellä nimetty esikoislevy osoittautui kiehtovaksi tapaukseksi, josta moni kappale erottautui edukseen, päällimmäisenä ehkä Silvia ja A Horse Is Not a Home. Eikä bändissä lopulta ole kyse puhtaasti elektrosta, vaan pohjana ovat nimenomaan hienot pop-kappaleet. Eikä sellaisia voi olla maailmassa liikaa.

Hittimatskua à la Herra Ylppö & Ihmiset

Nyt on ollut tämän musiikkidiggarin musiikkimaailman tapahtumien seuraaminen aika heikkoa. Luin kyllä jo aikaa sitten, että Herra Ylppö & Ihmiset pukkaa ulos uutta levyä alkuvuodesta 2010, mutta asian sisäistäminen taisi jäädä aavistuksen heikoksi. Tuli nimittäin yllätyksenä, että kyseinen levy oikeasti julkaistaan jo muutaman viikon päästä ja että levyltä on ensimmäinen maistiainen jo kuultavissa. Albumin nimibiisi Pojat ei tanssi on nyt kuitenkin pariin kertaan testattu, ja jo ensikuulemalla hittivainuni haistoi kappaleessa vähintään yhtä potentiaalisen radiokanavilla viihtyjän kuin Sata vuotta oli toissa vuonna. Lisäksi näen jo sieluni silmin vellovan festariyleisön, joka hoilottaa biisin kertosäettä onnellisena...

Tulevalta Ihmiset-levyltä löytyy siis aivan varmasti vähintään yksi kunnon hitti. Se saa odotukseni levyä kohtaan kasvamaan kuten myös se seikka, että Ylppö itse kuvailee levyn sisältöä indierockiksi, jossa on mukana "ripaus 70-luvun groovea". Resepti kuulostaa herkulliselta, toivottavasti sitä on myös sisältö!

Asennoitumisongelmia...?

Mikä on ulkomusiikillisten seikkojen vaikutus musiikkiin suhtautumisessa? Tällainen kysymys tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta, ja syynä siihen on 30 Seconds To Marsin uusin levy, This Is War. 30 Seconds To Mars on niitä bändejä, joista periaatteessa pidän, mutta joissa jokin silti tökkii vastaan. Olen ajatellut, että vastareaktio johtuu pitkälti bändin soundista, joka ei ainakaan alituotetuksi voi kutsua. Tämä ei kuitenkaan voi olla ainoa syy, koska kaikessa musiikissa vastaavanlainen kaupallisuus ei mua häiritse, vaikka yleensä pidänkin edes hiukan indieltä kalskahtavasta soundista.

Ja 30 Seconds To Marsin ensimmäisestä levystä pidin huomattavasti enemmän kuin toisesta. Näiden levyjen välillä bändin musiikki toki muuttui massoihin vetoammaksi, mutta olisiko silläkin vaikutusta, että samalla se sai näkyvyyttä mediassa sekä lisää faneja? Yhtäkkiä Jared Leton naamaa sai katsella monien lehtien kansista, ja eittämättä jokaista kuvaa kohti riitti myös armeijan verran kuolaavia teinityttöjä. Omasta mielestänikin Jared Leto on sinänsä ihan hyvännäköinen jäpikkä, mutta miehen meikatusta, rock-kliseisestä olemuksesta en pidä sitten yhtään. Ja pahimmasta teini-ihkutuksesta olen luonnollisesti jo itse kasvanut siinä määrin yli, että se pakostikin aiheuttaa joskus ärsytystä (tosin se on myös ihan suloista, enkä varmaan koskaan kasva niin aikuiseksi, ettenkö sitä myös itse jossain tavalla harrastaisi tiettyjen henkilöiden kohdalla...).

Nyt 30stm:lta on siis tullut uusi levy, josta toisaalta pidän, toisaalta en. Tykkään levyn fanikuoroista ja muusta mahtipontisesta meiningistä. Tykkään Jared Leton äänestä ja laulutyylistä. Tykkään monista biiseistä eri toten siksi, että niissä on kepeyttä ja valoa sotateemasta huolimatta (parhaiten toimii Closer to the Edge). Mutta samalla levyssä on jotain häiritsevää, enkä ole ihan varma, johtuuko se musiikillisista vai ulkomusiikillisista seikoista. Todennäköisesti vähän molemmista, koska kappaleena ainakin Alibi on aika keskinkertainen ja tylsä jollotus. Joka tapauksessa olen aika varma siitä, että nauttisin This Is Warista enemmän, jos en olisi ikinä aiemmin kuullut mitään 30 Seconds To Marsista. Enkä pidä tästä huomioista, koska haluaisin, että musiikki on se, joka puhuu eikä mikään muu. Varsinkaan en haluaisi olla mikään muita musiikin kuuntelijoita nenänvartta pitkin katsova elitisti, joka häiriintyy teinityttöjen kiljunnasta. Toisaalta en kai siitä kovin pahasti voi häiriintyä, koska 30stm:n keikalle menisin kyllä mielelläni. Paikkojakin sinne näköjään on vielä jäljellä, joten laitetaan harkintaan. Uuden levyt biisit ovat nimittäin kuin tehtyjä livenä esitettäviksi.

A snowflake fell...

Joulukuussa soitan muun musiikin ohessa myös joululauluja. Pidän monista perinteisistä sellaisista, mutta vielä enemmän kuuntelen rockbändien tekemiä joululauluja tai -levyjä. Nyt parin viikon ajan joulutunnelmasta on vastannut Glasvegasin A Snowflake Fell (And It Felt Like a Kiss) -minialbumin, jonka nimibiisi jaksaa erityisesti viehättää. Kappale on lohdullisella sanomallaan kaunis olematta kuitenkaan imelä, eli se on juuri sellainen kuin hyvän joululaulun kuuluukin olla. (Ja James Allanin skottiaksentti on aina yhtä viehättävää kuultavaa!)

Biffy Clyro - Only Revolutions

Skottilainen Biffy Clyro aloitti uransa vuosikymmenen alkupuolella suhteellisen kiemuraisella alternative rockilla. Vuoden 2007 Puzzle-albumin ja uuden Only Revolutionsin myötä tyyli on vaihtunut melko mainstreamiksi. Tyylinvaihdos on tuonut bändille kaupallista menestystä - Briteissä se kiilasi uudella levyllään albumilistan kahdeksanneksi, ja Suomessakin ainakin YleX tuntuu bändistä tykkäävän - mutta monia vanhoja faneja nykyinen Biffy Clyro ei miellytä. Haasteellisesta musiikista nauttivat eivät varmasti tästä levystä saakaan mitään merkittävää irti. Sen sijaan suoraviivaisesta mutta laadukkaasta rockista nauttivat luultavasti pitävät tästäkin. Radioystävällisyydestään huolimatta Only Revolutionsin kappaleet eivät nimittäin ole mitään muovista ja sielutonta huttua, vaan levy onnistuu aiheuttamaan tunteita, ja sisältääpä se myös jonkin verran ihan oivaltavia sanoituksiakin.

Biffy Clyron biisit tavoittelevat kertosäkeillään taivaita ja pakottavat laulamaan mukana. Paras esimerkki tästä on voimapoppaava Bubbles, jonka soidessa ei vaan voi istua tuppisuuna paikallaan. Kokonaisuutena levy on kuitenkin hieman yksitoikkoinen, koska suurin osa sen kappaleista toistaa suunnilleen samaa, yksinkertaista kaavaa, eivätkä kaikki biisit kuitenkaan onnistu siinä yhtä loistavasti kuin Bubbles. Kappalemateriaali on siis sinänsä toimivaa ja ennen kaikkea tarttuvaa mutta ei kovin monipuolista. Pientä vaihtelua tosin tuovat sinkkuna julkaistu, grungen ja stoner rockin suuntaan liikkuva That Golden Rule, funkahtava ja ehdottomasti levyn parhaimmistoon kuuluva Born on a Horse sekä rauhallinen God & Satan.

Levyltä löytyy myös jo päälle vuosi sitten sinkkuna julkaistu Mountains, joka olikin viime vuoden parhaita biisejä. Kappale toimii edelleen hienosti, mutta en ole varma, oliko noinkin vanhaa veisua järkevää laittaa levylle. Jo entuudestaan kovin tuttuna se ei tunnu täysin istuvan muun materiaalin joukkoon. Toisaalta ilman sitä levy olisi yhtä kohokohtaa köyhempi, joten sikäli on turhaa purnata kappaleen mukana olemisesta. Juuri huippukohtiahan levy kaipaa, koska varsin kelvollisesta biisimateriaalista huolimatta kokonaisuus on tällä kertaa hieman tylsempi kuin edellinen Puzzle-levy.

Asan uusi mixtape julkaistu!

Kivasti tulee puun takaa nämä Asan julkaisut. Via Karelia -levyn olemassaolosta sain tietää vasta, kun platta oli jo julkaistu, ja sama pätee tähän uutukaiseen Foetida 2:seen. Kyseinen julkaisu joka tapauksessa löytyy nyt laillisesti ladattavana täältä, ja voihan sitä toki myös ostaa muutamista levykaupoista. Omaani en ole vielä ehtinyt hakemaan, mutta tiedoston latasin heti, kun siitä sain tietää. Ja hyvältä matskulta vaikuttaa, erityisesti Mies joka ei tahtonut loukata ketään kolahti.

Onnen lauluja

Onnen laulut on kokoelma kotimaisia kappaleita, jotka suomalaiset liittävät iloon. Hesarin äänestyksen perusteella kootulla levyllä esiintyy monia Suomen huippuartisteja, joista itselleni tärkein on tietysti Mikko von Hertzen. Von Hertzenin esiintyminen levyllä on mielenkiintoinen tietysti ensisijaisesti siksi, että pidän tyypin äänestä ja laulutyylistä paljon, mutta myös siksi, että von Hertzen Brothers esittää englanninkielistä musiikkia. Siihen tottuneena on yhtäkkiä aika outoa kuunnella Mikkoa vetämässä suomenkielistä Romanssi-kappaletta, ja ihan aluksi laulajaa on jopa vaikea tunnistaa. (Tasan sama ilmiö on tässä Asan & Miikka Koiviston Kaukosäädin-kappaleessa, jossa Miikka Koiviston laulu kuulostaa aika erilaiselta kuin Disco Ensemblen tuotannossa.)

Suurin osa Onnen lauluista ei itseäni kiinnosta, enkä ole kuunnellut levyn biiseistä kuin muutamia. Läheskään kaikkia kappaleita en edes liitä onnen tunteisiin. Romanssi kuitenkin toimii ja ihan yhtä ilahduttava veto on myös Puppa J:n esittämä Matkalaulu. Kyseinen biisi saa PMMP:n alkuperäisversionakin hyvälle tuulelle, mutta tämä versiointi on rentoudessaan ehkä vieläkin riemastuttavampi. Valoa ja kesäistä fiilistä pimeään vuodenaikaan :)

Lapko - I Shot the Sheriff

Influenssa kaatoi petiin muutamaksi päiväksi, eikä sinä aikana ollenkaan huvittanut musiikkia kuunnella. Ei mua kipeänä yleensäkään huvita, vaan näivetän aivojani tv-sarjoilla. Mutta nyt on jäänyt tauti taakse, ja jaksan taas kiinnostua musiikista. Kuten Lapkon uudesta kappaleesta, joka on ensimmäinen sinkku tulevalta levyltä. Ei nyt mikään hirvittävän mielenkiintoinen kappale mutta sinkkuna oikein toimiva ralli. Lupailee kelvollista levyä.

Placebo Helsingin Jäähallissa 15.11.2009

Placebo on aikoinaan ollut minulle suunnilleen niin tärkeä, kuin musiikki vaan voi olla. Silti eilinen keikka oli ensimmäinen kerta, kun näen tämän vuosien takaisen suosikkini livenä. Edellisen Helsingin-keikan jätin väliin, koska silloin useita kymmeniä euroja kustantanut lippu ei tuntunut hintansa arvoiselta - siihen aikaan en yksinkertaisesti ollut erityisen kiinnostunut Placebosta, koska Meds-levy ei kohdallani kestänyt kuuntelua, ja olin vanhoihinkin levyihin hieman kyllästynyt. Pitkä kuuntelutauko muutti kuitenkin tilannetta, ja nyt jaksan taas luukuttaa oikeastaan mitä tahansa Placebon albumeista. Myös uusin Battle for the Sun on nyt myöhäissyksyllä löytänyt uudelleen tiensä soittimeeni tuomaan energiaa päiviini, vaikka senkin kesän jälkeen hetkeksi hylkäsin.

Suhteeni Placeboon on siis ollut on/off-laatua. Nyt on-vaihteen ollessa päällä olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä näkemään tuo teinivuosieni suuri rakkaus, koska kesäisen Provinssi-visiitin missaaminen vähän harmitti. Olin tosin hieman skeptinen keikan suhteen, koska edellinen Jäähalli-vierailu oli yleisen mielipiteen mukaan laimeahko. Mutta tällä kertaa homma onneksi toimi loistavasti, eikä tylsää hetkeä tarvinut illan aikana kokea.

Ennen illan päätähtiä yleisöä lämmitteli aussilainen Expatriate, jonka indie rock todella lämmitti ainakin minua. Olin jo ennen keikkaa ehtinyt jonkin verran tutustua bändiin Spotifyn avustuksella, mutta livenä se vakuutti vieläkin enemmän - ei siis epäilystäkään siitä, ettenkö yhä jatkaisi Expatriateen tutustumista. (Tosin myönnettäköön, että meinasin turhamaisuuttani missata bändin kokonaan, koska meikkailussa ja kenkien valitsemisessa meni sitten vähän kauemmin kuin piti... mutta onneksi hallilla ei kahdeksan maissa jonoja ollut, joten olin kentällä suunnilleen ajoissa.)

Ennen Placebon lavalle saapumista fiilikset olivat siis korkealla, ja siellä ne pysyivätkin. Placebo aloitti settinsä energisesti uuden levynFor What It's Worth-Ashtray Heart -kaksikolla, jotka toimivatkin keikan aloittajina aivan loistavasti. Yleisöllekin ne näyttivät - kaikkien muidenkin uusien kappaleiden tapaan - kelpaavan jopa yllättävän hyvin, joten tunnelma kentällä pysyi koko ajan tasaisen hyvänä. Erityisen kunniamaininnan kappaleista ansaitsee kuitenkin ensimmäisen encoren aloittanut Bright Lights, jonka liveversio oli vielä levyversiotakin parempi siitäkin huolimatta, että mielestäni kappale on levyltäkin kuultuna Placebon viime vuosien parhaita.

Moni muukin biisi kuulosti livenä studioversiota paremmalta. Selvin esimerkki tästä oli Because I Want You, josta kuultiin rauhallinen sovitus. Vastaavanlainen versio Twenty Yearsista kuului myös keikan kohokohtiin. Enkä tietenkään voi jättää mainitsematta mahtavaa Taste in Meniä, joka edustaa sen ajan Placeboa, josta selvästi eniten pidän.

Totuus onkin se, että jos saisin vapaasti päättää, millaisen setin haluan Placebolta kuulla, se olisi melko toisenlainen kuin tämä nyt kuultu. Mutta toisaalta on ilo katsoa nykyistä positiivista ja toiveikasta Placeboa. Nuori Steve Forrest on rumpalina selvästi tuonut uutta eloa bändiin. Tämä näkyi luonnollisesti Forrestin itsensä energisenä esiintymisenä, mutta samalla myös Brian Molko ja Stefan Olsdal vaikuttivat rennoilta ja hyväntuulisilta. Ja se on aina tärkeämpää kuin omien lempibiisien kuuleminen.

Kaiken muun hyvän lisäksi keikka oli visuaalisestikin tyylikäs, ja erityisen onnistunut ratkaisu oli katon käyttäminen screeninä. Niinpä kokonaisfiilis illasta jäi varsin reilusti plussan puolelle. Voi olla, että 15-vuotiaana Placebo-hulluna olisin nauttinut kokemuksesta vieläkin enemmän, mutta en tiedä, onko se teinityttö lopulta sittenkään kovin kaukana. Jaksoinhan eilen myös ihailla silmät suurina Brianin ulkonäköä, mitä en ole muutamaan vuoteen ihan vastaavalla innolla tehnyt :)

Red Number Two - These Things Take Time

Vähän päälle kuukausi sitten en ollut ikinä kuullutkaan yhtyeestä nimeltä Red Number Two. Sitten näin monella eri foorumilla mainostettavan kyseisen bändin esikoislevyä, jota oli mahdollisuus kuunnella MySpacessa (ja on itse asiassa vieläkin). Klikkaus MySpaceen paljasti kyseessä olevan "ainutlaatuinen sekoitus alternative rockia, indietä, post-rockia ja progressiivisia elementtejä" (suomennettu lainaus bändin esittelytekstistä). Tästä yhdistelmästä syntyvää tunnelmaa kuvataan kauniiksi ja melankoliseksi. Kun yhtye vielä mainitsee vaikutteikseen muun muassa Oceansizen, Katatonian, Mew'n ja Fugazin, alkaa homma kuulostaa todella hyvältä. Mieleen tulee kuva monitasoisesta, tunnelmallisesta, maalailevasta bändistä, joka yhdistelee herkkyyttä ja raskautta olematta kuitenkaan metallia. Tällaiseen kuvaukseen sopivat yhtyeet ovat juuri niitä, joita Suomessa on mielestäni liian vähän. Niinpä Red Number Two on todella tervetullut lisä Suomen musiikilliseen kenttään, eikä pelkästään genrensä vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, että bändin ensimmäinen kokopitkä on toimiva ja hämmästyttävän valmiin kuuloinen paketti. Tervetullut bändi on myös siksi, että se tuo jossain määrin mieleeni niin ikään suomalaisen, nyt jo kuopatun Fumen, jonka hajoaminen oli harvinaisen kurja juttu.

These Things Take Time on kaikkea sitä, mitä Red Number Twon luvataankin olevan. Levyä voi kuvata progressiiviseksi alternative rockiksi, jossa on myös metallivaikutteita ja post-rockin sävyjä. Rauhallisen, herkän tunnelmoinnin ja raskaampien kohtien vuorottelusta syntyy monisävyinen, vahva tunnelma, joka kantaa hyvin läpi levyn. Biisimateriaali on tasavahvaa, eikä huteja platalta löydy, mutta joku ehkä voisi laskea miinukseksi sen, että myöskin hittimateriaali loistaa poissaolollaan. Itseäni se ei kuitenkaan häiritse, koska These Things Take Time toimii erinomaisesti nimenomaan albumikokonaisuutena eikä yksittäisten biisien kokoelmana.

Levyn ainoa pieni heikkous onkin mielestäni vokalisti Jami Haaviston osuus. Miehen ääni on kyllä persoonallinen, miellyttävä ja toimiva, mutta paikoitellen tuntuu, ettei se kannattele riittävästi bändin isoa soundia. Tämä menee kuitenkin kosmeettisen nipotuksen puolelle, ja kaiken kaikkiaan Red Number Two on tehnyt levynsä kanssa riemastuttavan hyvää työtä. Ja töitä bändi on albumin eteen todellakin tehnyt, koska se on myös tuottanut levyn itse ja pukannut sen pihalle oman levy-yhtiönsä (Sevastopol Records) kautta. Pitkäjänteinen työ toivottavasti palkitaan lisääntyvänä suosiona, koska tälle bändille todella soisi hyvän tulevaisuuden.

Levyä voi siis kuunnella MySpacessa sekä myös Spotifyssa. Loppuun vielä video The Glass Walls -biisistä.

The XX - XX

(Viime aikoina mulla on ollut ja varsinkin tulee olemaan suhteellisen paljon säännöllisiä kirjoitushommia opiskeluihin liittyen, joten voi olla, että päivitystahti ei tästä ainakaan tiheämmäksi muutu. Mutta toisaalta onhan tämä bloggaaminen hyvää vastapainoa esseille ja opintopäiväkirjoille... :)

Muutamia vuosia sitten perustettu lontoolainen The XX on täydellistä musiikkia pimeään syksyyn. Olen kuunnellut nuoren nelikon debyyttialbumia pari kertaa päiväsaikaan ja huomannut, että jotain olennaista levystä silloin puuttuu. The XX:n minimalistinen, tummasävyinen musiikki kaipaa taustakseen rauhallisen tunnelman, joka löytyy helpoiten illalla, kun ulkomaailma tuntuu olevan jossain kaukana.

The XX on hillitty ja vähäeleinen yhtye. Jo levyn kansitaide on vähäeleistä mutta tyylikästä, ja juuri samoilla sanoilla kuvailisin myös bändin musiikkia. The XX:n soundissa on postpunkin jäätävyyttä, mutta samalla siinä on myös lämpimiä sävyjä - yöllistä raukeutta ja levollisuutta. Vähäisistä aineksista - kaiutetuista kitarasta ja bassosta, konesoundeista ja koskettimista - on siis saatu aikaiseksi moniulotteinen kokonaisuus, jossa tärkeä osansa on vielä kahden laulajan vuorottelulla. Romey Madley Croftin ja Oliver Simin duetointi on nimittäin yksi lisä The XX:n musiikissa esiintyviin vastakohtapareihin: Simin laulu on vähäeleistä, monotonista ja laiskaa, mutta Croft lisää musiikkiin sävyjä lämpimämmällä äänellään ja jonkin verran eläväisemmällä laulutyylillään.

The XX on oivallinen esimerkki siitä, että vahvatunnelmainen levy ei välttämättä synny mahtipontisuudesta, vaan voimakkaan tunnelman voi luoda myös minimalistisuuden kautta. Tämä taitava nelikko ei todellakaan alleviivaa mitään musiikissaan, vaan luottaa omaan, hiljaiseen näkemykseensä. Ja se näkemys on tuottanut oikein hyvän albumin, joka ei ihan helposti päästä hypnoottisesta otteestaan irti.

Uutta Weezeriä

Weezerin huomenna Suomessa julkaistava tuore lätty Ratitude löytyy jo Spotifysta. Vaikka mua ei viime vuosien Weezer-julkaisut ole mitenkään hirveästi kiinnostaneet, piti tämä levy tsekata, koska sinkkubiisi (If You're Wondering if I Want You To) I Want You To oli sen verran pirtsakka ja menevä tapaus. Ja pimeään marraskuuhunhan tarvitaan tällaista iloista meininkiä, jota levy tarjoaa laajemminkin. Ensikuuntelun perusteella ihan kelpo tapaus, johon täytyy tutustua vielä lisää.

Ja hyvän mielen tuo myös tämä video:

Rise Against Kaapelitehtaalla 27.10.

Rise Against on bändi, jonka olen toivonut tulevan Suomeen jo monen vuoden ajan. Kun keväällä sitten Suomen-keikasta uutisoitiin, odotukset nousivat heti taivaisiin. Energistä ja harvinaisen intohimoisen kuuloista melodista punkkia veivaava orkka on nimittäin levyltäkin kuunneltuna saanut adrenaliinin virtaamaan allekirjoittaneen suonissa ja kädet heilumaan ilmassa. Oli siis selvää, että keikalta odotin samoja fiiliksiä vähintäänkin tuplasti voimakkaampina.

Niitä fiiliksiä sainkin muutaman kappaleen aikana, mutta kokonaisuutena keikka ei vastannut megalomaanisia odotuksia. Tästä en kuitenkaan syytä niinkään bändiä vaan lähinnä onnetonta keikkapaikkaa. Kaapelitehdas on sekä akustiikaltaan että muodoltaan keikkapaikka helvetistä. Pitkä ja kapea tehdashalli kaikuu ja tekee soundeista aikamoista mössöä (jopa tällaisen täysin epämusikaalisen tyypin mielestä!), eikä kohtalaisen matalalla lavalla soittavaa bändiä yksinkertaisesti koko yleisö mahdu kunnolla näkemään. Eikä järjestelyjäkään voi hirveästi kehua. Henkilökuntaa paikalla oli liian vähän, minkä seurauksena vielä yhdeksältä keikan alkaessa ulko-ovien edessä kiemurteli pitkä jono. Itse onneksi selvisin sisälle muutamaa minuuttia yli yhdeksän, enkä missannut paljoakaan kauan odotetusta herkusta, mutta ihan alku keikasta meni hieman ohi toipuessani jonotusvittuuntumisesta.

Rise Against hoiti hommansa kuitenkin hyvin, ja se on pääasia. Huonoista soundeista huolimatta bändin parhaat kappaleet kuulostivat juuri niin tykeiltä kuin odottaa sopikin, eikä täydellisen Dancing for Rainin kajahtaessa ilmoille itkukaan ollut kaukana. Suhteessa levyversioihin parhaiten tosin toimivat rauhalliset ja akustiset vedot Swing Life Away ja Hero of War, mikä kertoo omaa kieltään keikkapaikan akustiikasta. Näiden kappaleiden lisäksi mieleen painuivat Prayer of the Refugee ja uuden levyn parhaimpiin biiseihin lukeutuva The Dirt Whispered. Settilista oli muutenkin ihan toimiva, mutta se olisi voinut sisältää pari biisiä enemmän vanhaa matskua - nyt kahdelta ensimmäiseltä levyltä kuultiin yhteensä vain yksi kappale.

Nyt Rise Against on nähty, mutta vieläkään en lakkaa toivomasta sen Suomeen saapumista. Bändi osoitti tällä keikalla potentiaalinsa energisellä esiintymisellään, joka sai yleisön hyvin messiin, mutta keikkapaikan toimimattomuudesta johtuen kokemus jäi varmasti puolet valjummaksi, mitä se olisi voinut olla jossain muualla. Seuraavaksi tilaukseen voisikin laittaa vaikka festarikeikan?

Muse Hartwall-areenalla 22.10.

Muse on vieraillut Suomessa vuosia sitten Nosturissa, sitten kaksi vuotta sitten Vanhassa jäähallissa ja nyt oli Hartwall-areenan vuoro. Seuraavaksi stadionille? Liian isolta areenalta sekään tuskin tuntuisi, koska ainakin Jaffalan bändin musiikki, karisma ja huikea lavarakennelma täyttivät hyvin.

Keikka alkoi reilusti myöhässä, mutta pitkä odottaminen ei latistanut fiiliksiä ainakaan katsomossa. Siitä piti huolen areenaa kiertänyt aalto. Innostuneen tunnelman aisti kaikesta, ja lopulta se purkautui huutomyrskyyn bändin aloittaessa keikan Uprisingilla (jota edelsi visuaalisesti hurjan hieno intro). Oma tunnelmani nousi vielä astetta korkeammalle kolmantena soitetun, Musen parhaan biisin New Bornin aikana. Kappaletta koristi hurja määrä areenaa risteileviä vihreitä valonsäteitä, jotka synnyttivät täydellisen audiovisuaalisen kokemuksen. Eikä paljon sen vähempää tarjonnut mikään muukaan kappale. Visuaalisesti keikka oli ehkä vieläkin herkullisempi kuin kahden vuoden takainen - jo ennen keikkaa mainitut nousevat ja laskevat pylväät toimivat hienosti - ja soitannollisesti Muse hoiti jälleen hommansa vankalla taidolla. Keikasta tosin huomasi, että se oli kiertueen ensimmäinen, koska kappaleesta toiseen siirtymiset eivät aina käyneet kovin jouhevasti, ja pieniä mokiakin sattui. Se ei kuitenkaan haitannut, vaan loi ainoastaan inhimillisyyden tuntua.

Kokonaisuutena konserttikokemus oli siis juuri niin huikea, kuin odotinkin: Niin uudet kuin vanhat biisitkin toimivat hienosti. Bändi soitti ja esiintyi vakuuttavasti sekä otti yleisöönkin hyvin kontaktia. Matt lauloi taas kauniisti. Mutta vähän nipottamistakin löytyy! Vaikka soundit kuulostivat ainakin katsomon takakaarteessa muuten hyviltä, basso korostui välillä liikaa. Myöskään biisilistaan en ollut aivan täysin tyytyväinen. Tai sanotaan vaikka, että se olisi voinut olla vieläkin parempi. Hienoja kappaleita ja ennen kaikkea hyviä live-biisejä oli kyllä jok'ikinen, mutta setissä olisi voinut olla enemmän yllätyksellisyyttä. Nyt siitä vastasi lähinnä näppärä pianovetoinen sovitus Cavesta, joka kuuluikin keikan huippuhetkiin. Sen ja jo mainitun New Bornin sekä parin muun kestosuosikkini lisäksi mieleeni jäi erityisesti encoren aloittanut Exogenesis-sinfonian ykkösosa Overture, joka häikäisi visuaalisesti.

Lopulta lähes kaksi tuntia kului käsittämättömän nopeasti, ja siitähän viimeistään tietää todella nauttineensa joka hetkestä. Tällä kertaa ei edes missään vaiheessa harmittanut, etten ollut kentällä, koska katsomossakin oli hyvä tunnelma päällä :)

Tässä vielä pari videota, jota olen keikan jälkeen fiilistellyt:
Overture
Plug in Baby

Parasta juuri nyt: Biffy Clyro

Vuoden vilkkain levysesonki alkaa olla ohi, ja monta hienoa levyä sen myötä löysikin tiensä hyllyyni. Ihan vielä ei kuitenkaan voi kääntää katseita ensi vuoteen, koska vielä marraskuussakin on herkkua tiedossa: 9.11. julkaistaan skotlantilaisen Biffy Clyron viides kokopitkä Only Revolutions. Bändiin en ole aiemmin ollut mitenkään valtavan ihastunut, mutta jo viime syksynä YleX:llä ahkeraan soinut Mountains koukutti minut, vaikka onkin varsin perusradiorock-biisi. Ja aivan yhtä hyvältä matskulta vaikuttavat kaikki muutkin toistaiseksi levyltä kuulemani kappaleet. Olennaisena osana syksyni soundtrackia onkin ollut That Golden Rule, jonka pitäisi kuulemma olla "the hardest track of the whole album". Siitä voisi päätellä, että levy lienee kokonaisuutena varsin poppia tavaraa, mikä passaa allekirjoittaneelle, koska mielestäni tämä bändi on parhaimmillaan juuri melodisissa, radioystävällisissä biiseissä.

Eli varmaankin tiedossa on sitten tämän kappaleen, The Captainin kaltainen levy. Ja hyvä levy varmasti onkin, jos muut kappaleet ovat läheskään yhtä laadukkaita, tarttuvia ja hauskoja!

Asa & Jätkäjätkät Tavastialla 16.10.

Viime aikoina Huvipuisto-blogi on ollut aika Asa-painotteinen, mutta eiköhän tämä nyt ole viimeinen Asaa koskeva teksti vähään aikaan. Tosin mielelläni kirjoittaisin herran musiikista tämänkin jälkeen, koska syksyn tunnelmallisissa fiiliksissä olen kelaillut Asan sanoituksia paljonkin ja oppinut arvostamaan niitä entistäkin enemmän. Mutta en tiedä, osaisinko tai uskaltaisinko edelleenkään kirjoittaa niistä mitään koherenttia tekstiä.

Joka tapauksessa nyt oli tarkoitus kirjoittaa muutama rivi perjantaisesta keikasta, joka oli osa viimeistä Asan & Jätkäjätkien rundia. Seuraavaksihan kokoonpanon nimi lyhenee pelkästään Jätkäjätkiksi, eli ensi vuonna on tiedossa bändilevy, jolla kuullaan tasapuolisesti niin Asan kuin Puppa J:n ja Joska Josafatinkin ääntä (näin kertoo Asan MySpace). Ja sehän passaa, koska hyvin on näiden kolmen yhteistyö tähänkin asti sujunut.

Tavastialla homma toimi jälleen niin kuin pitääkin. Meininki oli enimmäkseen letkeää ja hyväntuulista, mutta välillä myös vähän vakavoiduttiin. Tällä tarkoitan lähinnä keikan päättänyyttä Ärränpeetä -biisiä, josta kuultiin studioversiota rauhallisempi ja hitaampi sovitus. Se korosti kappaleen vakavaa, perheväkivaltaa käsittelevää sanoitusta ja toi biisiin ihan uudenlaisen ulottuvuuden. Hieno ja koskettava veto kertakaikkiaan. Lisäksi olin erityisen kiitollinen loistavasta Ikkunapaikka-kappaleesta sekä ylipäätään siitä, että Terveisiä kaaoksesta -levyltä tuli paljon matskua - se kun on itselleni tietyllä tavalla rakkain Asan albumeista, vaikka kokonaisuutena arvostankin Loppuasukasta vielä piirun verran enemmän.

Nyt on siis Asa bändeineen nähty neljästi tänä vuonna, ja se on ihan sopivasti. Joulukuisen Nosturin-keikan jätän siis väliin ja kiitän tyyppejä kovasti hienoista hetkistä!

AFI - Crash Love

2000-luvun AFIsta on monissa yhteyksissä käytetty termiä goottipunk. Vuoden 2000 The Art of Drowningia ja erityisesti vuoden 2003 Sing the Sorrow'ta sana kuvaakin ihan hyvin. Jälkimmäisenä mainitulle tunnusomaista oli jylhän melankolinen soundi yhdistettynä bändin punk-juuriin ja synkeisiin sanoituksiin. Edellisellä albumilla Decemberundergroundilla (2006) kuultiin kuitenkin jo uudenlaista AFIa, kun popimpi lähestymistapa korvasi osittain tuttua soundia, ja mukaan sotkettiin myös koneita.

90-luvun alussa Misfits-tyylisenä punkbändinä aloittanut AFI on siis kulkenut pitkän tien tähän päivään monien muutosten kautta, ja on helppo arvata, ettei se tälläkään kertaa halua tehdä edellistä levyään toista kertaa. Jo kullanvärisenä kimaltavasta, sydänkuvioisesta (kauniista!) kannesta ja uusien promokuvien lookista voi päätellä, että goottipunkista ei Crash Lovella ole tietoakaan. Eikä ole pahemmin mistään muustakaan punkista, sillä levy on AFIn tähänastisen uran selvästi pop-orientoitunein tuotos. Kappaleista lähinnä räväkkä Sacrilege muistuttaa bändin punk-taustasta. Toista, kepeintä ääripäätä puolestaan edustaa ihastuttava Veronica Sawyer Smokes.

Popista lähestymistavasta huolimatta Crash Love on kuitenkin selvä AFI-albumi. Bändin soundissa on edelleen sitä tuttua suurieleisyyttä ja dramaattisuutta, eikä ainakaan laulaja Davey Havokin maneereista voi erehtyä. Lisäksi levy ei kepeydestään huolimatta ole mitään shiny happy -kamaa. Soundissa on edelleen ripaus curemaista melankoliaa, ja sanoituspuoli on pysynyt tutun synkkänä, kuten voi päätellä jo "Darling, I Want to Destroy You" -tyylisistä kappaleiden nimistäkin.

Viimeistään nyt jotkut vanhan AFIn ystävät hylännevät bändin, mutta varmasti tilalle tulee vähintään yhtä monta uutta fania. Crash Love on nimittäin kauttaaltaan laadukas kokonaisuus, jonka biisimateriaali on tasaisen vahvaa. Aluksi levy tuntui vähän liiankin tasaiselta, koska yksittäisistä biiseistä potentiaaliselta hitiltä tuntui vain sulava End Transmission. Kuuntelukertojen määrän kasvettua muutkin kappaleet ovat kuitenkin kolahtaneet yksi toisensa jälkeen, ja yksi toisensa jälkeen ne ovat myös soineet tuntikausia päässä. Erityisesti suosittelen tsekkaamaan Okay, I Feel Better Now'n, Cold Handsin sekä levyn komean päätösraidan It Was Minen, joka noudattaa AFIn tapaa lopettaa albuminsa kohtalaisen eeppisesti.

Porcupine Tree - The Incident

Eräänä päivänä Porcupine Treen nokkamies Steven Wilson juuttui kolarin synnyttämään liikenneruhkaan. Traagisesta tapauksesta kehkeytyi jotain hyvääkin, koska poliisin "incident"-teksteillä varustetuista nauhoista syntyi idea uudelle levylle - The Incident on 14-osainen kokonaisuus, joka kertoo jollakin tavalla elämää muuttavista välikohtauksista.

Tyylillisesti The Incident on jossain määrin paluuta Porcupine Treen juurille. Siinä missä bändin edelliset levyt, In Absentia (2002), Deadwing (2005) ja Fear of a Blank Planet (2007) sisälsivät aiemmasta Porcupine Treen tuotannosta uupuvia metallisempia sävyjä, keskittyy uutukainen rauhalliseen, ilmavaan fiilistelyyn. Raskaampaa riffittelyä on tosin edelleen mukana maustamassa keitosta, mutta sen osuus on tällä kertaa edellislevyjä vähäisempi. Albumilla kuullaan myös sen nimibiisin verran Porcupine Treen varhaismateriaalille tunnusomaista elektronista soundia, joten The Incident tuntuukin ikään kuin yhdistelmältä yhtyeen tyyleistä.

The Incident on siis kuulohavainnon perusteella helppo tunnistaa Porcupine Treen levyksi. Selvä Porcupine Tree -kiekko se on myös siinä mielessä, ettei se aukea kovinkaan helposti. Ensikuuntelulla levystä jää mieleen vain Drawing the Line, jonka iskevä kertosäe kyllä tarjoaa runsaasti tarttumapintaa. Muita hitikkäitä raitoja levyllä ei sitten olekaan, eli Lazaruksen kaltaiset helposti lähestyttävät pop-biisit loistavat poissaolollaan. Tosin niinhän homman täytyy mennäkin, koska The Incident on tarkoitettu nimenomaan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, yhdeksi pitkäksi biisiksi, joka on jaettu neljääntoista keskenään varsin eripituiseen osaan. Yksittäisiä kappaleita levyltä on siis turha irrottaa, koska osat toimivat nimenomaan kokonaisuutena, joka lopulta palkitsee kärsivällisen kuuntelijan.

Luultavasti kirjoitan tätä arviota vähän liian aikaisin, koska en koe, että The Incident olisi vieläkään täysin avautunut minulle. Levy on kuitenkin jo osoittanut potentiaalinsa: Se on enemmän kuin osiensa summa. Se on moniulotteinen, vapaasti hengittävä kokonaisuus, joka tuntuu matkalta pois arkisesta todellisuudesta. Sen myönnän, että matkan varrelle mahtuu myös hieman pitkäveteisempiä etappeja, mutta kaunista kokonaisuutta ne eivät liiemmin häiritse.

(Ikään kuin bonuksena The Incidentin mukana tulee myös toinen cd, joka sisältää neljä irrallista kappaletta. Näihin en ole vielä ehtinyt/malttanut suuremmin paneutua, mutta erikoismainintana tähän loppuun haluan nostaa esille Remember Me Lover -nimisen raidan, jonka sanoitus on varsin avointa ja koskettavaa tavaraa.)

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Minä olen syntynyt vuonna 1986. Silloin oli kulunut jo kuusi vuotta Moskovan olympialaisista, joissa suomalainen kestävyysjuoksija edellisen kerran palkittiin olympialaisella mitalilla. 2000-luvulla Janne Holmén ja Jukka Keskisalo ovat toki tuoneet menestystä EM-kisoista, mutta siltikin suomalaisen kestävyysjuoksun kultavuodet ovat kaukana takanapäin. Enkä minä ole nähnyt niitä aikoja. Niinpä en myöskään voi täysin ymmärtää kestävyysjuoksun merkitystä kansallisidentiteetin luojana. Nykyisinkin Suomessa tosin juostaan paljon, mutta juoksun luonne on muuttunut. Kilpajuoksun rinnalle on tullut monia uusi lajeja, joiden pariin osa nuorista lahjakkuuksista suuntautuu. Niinpä melko harva tähtää enää kestävyysjuoksun huipulle, mutta yhä useampi juoksee kuntoilumielessä.

Maaninkavaaran toinen päähenkilö, viisikymppinen talonmies Martti Huttunen ei kuitenkaan kuntoilijoiden juoksubuumista perusta, vaan haikailee 70-luvun kultavuosien perään. Virén, Vasala, Väätäinen... Ketjulle on saatava jatkoa, ja sen ketjun jatkoksi pyrkiikin Martin poika Jarkko. Valmentajaisän unelma kokee kuitenkin pahan kolauksen Jarkon kadotessa laivalta, minkä jälkeen perheen Heidi-tytär alkaa terapoida surun murtamaa isäänsä juoksemalla. Uutta suomalaisen kestävyysjuoksun menestystarinaa ei tosin Heidistäkään synny, vaan yhä absurdimmaksi muuttuvat harjoitukset vievät perheen kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Miika Nousiaisen toisessa romaanissa siis juostaan, juostaan ja juostaan. Juoksun kautta päästään myös pohtimaan laajempia teemoja kuten perheen dynamiikkaa sekä Suomen nopeaa muutosta tekniikantäyteiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi ja keski-ikäisen miehen sopeutumista tähän yhteiskuntaan. Kaiken tämän Nousiainen tekee - esikoisensa Vadelmavenepakolaisen (2007) tapaan – huumorin tai pikemminkin tragikomiikan kautta varsin toteavalla ja helppolukuisella kirjoitustyylillä. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole ainoastaan hauska ja mukaansatempaava kirja, vaan se herättää myös kovasti ajatuksia ihmissuhteista ja yhteiskunnasta. Koskettava ja hieman ahdistavakin se onnistuu olemaan.

Nousiainen on kyennyt luomaan kirjansa henkilöistä sympaattisia hahmoja, joiden kohtalosta ainakin tämän lukijan oli pakko välittää. Omalla tavallaan sympaattinen ja surullinen hahmo on myös valmentajaisä Martti, vaikka tämä vaarantaakin tyttärensä terveyden ja unelmat omalla fanaattisuudellaan. Toki Martti on hahmona yliampuva, mutta tällä hahmolla on myös selvä todellisuuspohjansa. Onhan ihmiselle luontaista projisoida omia unelmiaan muihin ihmisiin ja kuvitella sokeasti toimivansa vain heidän parhaakseen. Ja lopulta juoksun nostaminen kaiken muun edelle on vain yksi tapa luoda tarkoitus elämälle, tehdä siitä merkityksellistä. Joku muu valitsee elämän sisällökseen uskonnon, joku toinen taas poliittisen ideologian, ja samalla tavalla näissäkin asioissa saatetaan mennä ns. terveen rajan yli. Vaikka huipputasolle tähtäävä kestävyysjuoksu tarjoaakin siis vain harvalle samastumiskohteen, niin jotakin tuttua Martti Huttusen mustavalkoisessa fanaattisuudessa on varmasti monelle. Juuri siksi Maaninkavaara saakin ajattelemaan.

Itselleni innokkaana penkkiurheilijana osa Maaninkavaaran viehätyksestä toki perustuu kestävyysjuoksutrivialle, mutta yhtä hyvin kirjasta voinevat pitää sellaisetkin, joille Kaarlo Maaningan tai Juha Väätäisen nimet eivät sano mitään. Maaninkavaaraa on helppo suositella jokaiselle, joka nauttii hyvästä henkilökuvauksesta, hienoista kasvutarinoista ja osuvasta yhteiskuntapohdinnasta. Tai miksei myös jokaiselle, joka yksinkertaisesti haluaa lukea sujuvasti eteenpäin kulkevaa, mukaansatempavaa tekstiä. Maaninkavaara on nimittäin kirja, jota on vaikea laskea käsistään, ja kun sen lopulta malttaa tehdä, kirja jää edelleen pyörimään mielen sopukoihin. Eli ei kai tässä voi muuta sanoa kuin, että seuraavaa Nousiaista odotellessa...

Asa & Jätkäjätkät Kotkassa 18.9.2009

Asan keikka entisessä merimieskapakassa, sittemmin jazz-ravintolana tunnetussa Kairossa... Ihan mielenkiintoisen kuuloinen tapaus, ja sitähän se olikin. Allekirjoittanut tapaa käydä nauttimassa livemusiikista lähinnä Tavastialla, joten Kairo tuntui siihen nähden varsin eksoottiselta keikkapaikalta. Pieni "lava" oli yleisön tasolla, keikalla oli koko ajan varsin valoisaa, esiintyjät kulkivat "backstagelle" yleisön halki, eikä paikka muutenkaan muistuttanut mitään perinteistä rock-klubia. Tässä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Suurimman osan Asan keikasta lähes eturivissä pönöttäneenä sain katsella esiintyjiä huomattavan läheltä, mikä tietysti loi intiimiä tunnelmaa. Toisaalta tila meinasi käydä liiankin ahtaaksi, ja ainakin kajareitten välittömässä läheisyydessä laulu hukkui soittimien alle. Auditiivisena kokemuksena keikka ei siis ollut kummoinen, mutta se jää kuitenkin varmasti mieleen intensiivisen fiiliksensä ansiosta.

Illan aikana esiintyivät myös itselleni ennestään vieras nuori räppäri JMZ bändeineen sekä Kotkan oma ylpeys, ska-yhtye Goon. Näistä ensin mainitulla oli hyvä meno lavalla, eivätkä biisitkään yhtään hassumpia olleet. Voisin kuvitella kuuntelevani kotonakin, vaikka yleensä en englanninkielisestä räpistä innostu. Goonia sen sijaan ei hirveästi huvittanut katsoa, koska bändi on mielestäni yksinkertaisesti vähän tylsä. Ihan hyvin sekin kuitenkin sopi illan musiikkitarjontaan.

Muse - The Resistance

Kuinka moni rock-bändi voi lykätä levylleen sinfonian kuulostamatta täysin naurettavalta? Tuskin kovin moni, mutta Muse voi. Kolmen brittiläisen hullun professorin ambitiot tavoittavat yhä korkeammalle, ja The Resistancella musiikki alkaakin olla melkoisen överiä paisuttelua. Siltikin Muse säilyttää hommassa hyvän maun, eikä levyä kuunnellessa tarvi kieriskellä myötähäpeän kourissa.

The Resistance pitää kolmiosaisen Exogenesis-sinfonian lisäksi sisällään muun muassa vahvoja Queen-vaikutteita, Chopin-lainan, massiivisia kertosäkeitä sekä tietysti Matt Bellamyn teatraalista äänenkäyttöä. The Resistance kuulostaakin päällisin puolin varsin mahtipontiselta kokonaisuudelta, mutta ensi-ihastuksen jälkeen siitä on kuitenkin alkanut jäädä suuhun aavistuksen laimea maku. Vaikka platalla on runsaasti todella hienojakin hetkiä, kokonaisuutena se tuntuu jotenkin kliiniseltä. Osa kappaleista lipuu ohi ilman, että niihin saa kunnon otetta. Tämä ongelma kulminoituu Unnatural Selectionissa, joka tuntuu lähinnä valjummalta versiolta Musen aiemmista kitararock-vetoisista kappaleista.

The Resistancella Muse onnistuukin parhaiten niissä ei-kitaravetoisissa biiseissä. United States of Eurasia, jota on ollut mahdollista kuunnella netissä jo pitkään, jaksaa ihastuttaa edelleen. Tämä 2000-luvun We Are the Champions on juuri niin uljas kappale, kuin Queen-pastissin kuuluukin olla. Vähintään yhtä mielenkiintoinen tekele on jopa hieman jazzahtava I Belong to You (+Mon cœur s'ouvre à ta voix), jonka ranskankielinen väliosa on lainaa Samson et Dalila -oopperasta. Varmasti jo kömpelön ranskan lausunnankin vuoksi kappale kuulostaa hyvällä tavalla rosoiselta. Siinä on sellaista riskinottoa ja totutuista kaavoista poikkeamista, mitä olisin kaivannut levylle enemmänkin.

Mutta on silti sanottava, että tämän tekstin negatiivisuus johtuu pikemminkin huikeista odotusarvoista kuin levyn todellisesta tasosta. Muse on jo aiemmilla levyillään, varsinkin Origin of Symmetryllä (2001) ja Absolutionilla (2003), tehnyt kaiken niin hyvin, ettei siltä voi odottaa muuta kuin reilusti keskimääräistä parempaa levyä. Sellainen on myös uutukainen, mutta koska perustaso on jo niin kova, on helppo keskittyä niihin häiritseviin seikkoihin. Monen muun bändin tekemänä kehuisin The Resistancen maasta taivaisiin, ja se, etten sitä Musen kohdalla tee, on ainoastaan kohteliaisuus yhtä tämän vuosikymmenen parasta bändiä kohtaan.

My Vitriol pian Suomessa!

Brittiläinen alternative rock -bändi My Vitriol siis esiintyy lokakuun 13. päivä Nosturissa. Se on mulle yksi vuoden parhaista keikkauutisista, koska se tuli ihan puun takaa. Kyseinen bändihän on viettänyt aika lailla hiljaiseloa jo lähes vuosikymmenen verran. Se julkaisi toistaiseksi ainoan kokopitkänsä Finelinesin jo vuonna 2000, jonka jälkeen julkaisut ovatkin rajoittuneet pariin singleen ja EP:seen. Toista albumiakin ilmeisesti vihdoin työstetään, mutta siitä en sen kummemmin mitään tiedä.

Itse kuulin My Vitriolia ensimmäisen kerran vuonna 2001, jolloin Finelines viihtyikin tiheään tahtiin soittimessani (tosin kyseessä oli vain cd-r-kopio nykyisen kämppikseni levystä...) Viime vuosina en ole tuota levyä kuunnellut juuri lainkaan, mutta keikkauutisen myötä nuo nostalgiset biisit alkoivat soida päässä, ja pakkohan niitä oli sitten vähän kuunnellakin. Eikä niiden hohto ollut mihinkään kadonnut. Finelines on yksinkertaisesti loistava alt rock -levy pullollaan hienoja melodioita ja riffittelyjä. Jos se siis on joltakulta mennyt ohi, niin suosittelen lämpimästi tsekkaamaan sen sekä toki myös tulevan keikan!

Tässä Always: Your Way, joka on (Cemented Shoesin ohella) ehkä se kaikista hienoin MV-biisi. (Ja arvatkaapas, ihkutinko teininä myös laulaja Som Wardnerin ulkonäköä...)

Muutosilmoitus

Kuten joku tarkaavainen ehkä huomaakin, sisältöä on tästä blogista lähtenyt tai oikeammin siirtynyt muualle. Olin blogia aloittaessanikin epävarma siitä, kirjoitanko kaikki tekstini tänne vai perustanko oman blogin liikuntateksteille. En myöskään ole ihan tiennyt, mitä kaikkea haluan liikunnasta kirjoittaa. Siispä tein nyt sen, mitä suunnittelin jo alun perinkin - siirsin sporttijutut omaan blogiinsa. Se selkeyttää tätä hommaa sekä itseni kannalta että varmaan myös lukijoiden. Nyt tämän blogin aihepiiri on yhtenäisempi (joskaan sitä en ole päättänyt, jatkanko valokuvieni julkaisua myös täällä vai laitanko niitä pelkästään flickriin). Tästä lähtien Huvipuisto on siis pelkästään musiikin ja muiden populaarikulttuurijuttujen mesta ja uusi blogi Hyvällä sykkeellä (suunnilleen eka nimi, joka mieleen tuli...) sisältää yleistä löpinää liikunnasta sekä jotain treenipäiväkirjan kaltaista. Edelleenkään en aio jokaisesta liikuntasuoritteesta sinne erikseen kirjoittaa, mutta varmaan teen jotain viikkoyhteenvetoja tms.

Ja tämän blogin ulkoasua tulen vielä muokkaamaan enemmänkin. Kauanhan tuo valmis malli ehti ollakin, vaikka sen piti olla vain väliaikaisratkaisu...

Inglourious Basterds

Kulttiohjaaja Quentin Tarantinon uusin leffa vie katsojat natsiajan Ranskaan, jossa Basterdsina tunnettu amerikanjuutalaisten porukka, johtajanaan Brad Pittin esittämä Aldo Raine, tappaa ja skalpeeraa natseja. Trailereissa pääosassa ollut natsien lahtaus ei kuitenkaan itse leffassa paljon ruutuaikaa saa, vaan keskeisempi on juutalaistyttö Shosannan (Melanie Laurent) tarina. Shosanna pääsee perheestään ainoana pakoon natseilta ja päätyy elokuvateatterin pitäjäksi Pariisiin, jossa hän lopulta pääsee kostamaan.

Elokuva jakautuu viiteen toisiinsa linkittyvään lukuun, joiden kokonaispituus on peräti 155 minuuttia. Leffa ei siltikään tunnu liian pitkältä, vaikka toiminta onkin siinä melko vähäistä. Tarantinon tavaramerkkeihin lukeutuva näppärä dialogi on jokaisessa luvussa pääosassa, ja se toimiikin jälleen oikein hyvin luoden samalla jännitteitä ja tunnelmaa. Hyvä esimerkki on heti ensimmäinen luku, jossa natsieversti Hans Landa (Christoph Waltz, joka nousee upealla roolisuorituksellaan leffan tähdeksi) kuulustelee ranskalaista maanviljelijää juutalaisperheen piilottamista koskien. Tiheätunnelmainen dialogi kaappaa välittömästi mukaansa, eikä se päästä irti otteestaan myöhemminkään. Tässä elokuvassa keskusteluilla on myös selvästi funktionsa, joka tosin tarantinomaiseen tapaan selviää usein vasta monien mutkien jälkeen. Toki taitava dialogi on sinälläänkin herkullista kuunneltavaa, ja huumoriakin siitä löytyy ihan sopivasti. Tosin ehkä italiaa vahvalla Etelän aksentilla vääntävä jenkki on vähän helppo vitsi, mutta on se kyllä hauskakin.

Väkivaltaa tässä elokuvassa on yllättävän vähän, eikä sitä enempää osaa kaivatakaan. Se vähä väkivalta on kuitenkin jälleen varsin tyylikkäästi toteutettu. Varsinkin leffan loppuhuipennus, jossa palavassa, natseja täynnä olevassa elokuvateatterissa kaikuu kostonsa saaneen Shosannan nauru, on hienoudessaan iho kananlihalle -matskua.

Summa summarum: Hieman ristiriitaisia arvioita saanut Inglourious Basterds vakuutti kyllä minut, eikä se mielestäni jää juurikaan jälkeen Pulp Fictionin ja Reservoir Dogsin kaltaisista mestariteoksista. Ja kun musiikkipainotteisessa blogissa ollaan, niin mainittakoon nyt loppuun, että musiikkivalinnatkin toimivat tässä hienosti :)

Syksyn soundtrackia

Syksy on tunnetusti parasta aikaa musiikin ystävälle, koska hyviä julkaisuja tunkee ovista ja ikkunoista. Niin on nytkin, ja tätä mielenkiintoisten levyjen määrää voisi alkaa jo pitää ongelmana (erittäin positiivisena sellaisena!). Toistaiseksi olen kirjoittanut jokaisesta uudesta levystä, joka on todella kolahtanut, mutta tästä lähtien en varmastikaan sitä ehdi/jaksa tehdä. Keskityn niihin eniten odottamiini, jotka kaikki julkaistaan lyhyen ajan sisällä jo tässä kuussa. Siis ensi viikolla Musen The Resistance ja Porcupine Treen The Incident, sitä seuraavalla Brand New'n Daisy ja siitä viikon päästä vielä AFIn Crash Love.

Mutta näiden lisäksi yritän ehtiä kuunnella muutamaa muutakin plättyä. Näitä seuraavia ainakin:

Alexisonfire - Old Crows/Young Cardinals: Tämän melodisen post-hardcore-plätyn julkaisusta on toki jo aikaa, mutta julkaisun aikoihin levy ei parista kerrasta kolahtanut, ja sen jälkeen tekikin mieli kuunnella muita samoihin aikoihin ulos tulleita levyjä... Mutta tulevan marraskuun keikan motivoimana olen antanut tälle uusia mahdollisuuksia, ja vähitellen alkaa kolista! AOF ei selvästikään ole mulle mitään kerrasta aukeavaa musiikkia, koska myöskään edelliseen Crisis-levyyn en saanut aluksi mitään otetta, vaikka lopulta päädyinkin kuuntelemaan sitä aika hillittömän paljon.

The XX - XX: Levy on saanut osakseen kehuvia arvioita, jotka herättivät mielenkiintoni. Jollain tapaa kiehtova ja koukuttava tapaus tämä onkin, vaikka levyltä ei olekaan vielä jäänyt erityisen hyvin mieleen yhtäkään biisiä. Minimalistista, tummaa popmusiikkia.

Thrice - Beggars: Thrice on yksi suosikkibändejäni monen vuoden ajalta, ja se on tehnyt monta huikean hyvää levyä, joista selvästi paras on top 5 -albumeihini kuuluva Vheissu. Bändin edellinen tuotos, 4 EP:n paketti ei kuitenkaan mulle pudonnut totuttuun tapaan, ja hankalalta tapaukselta vaikuttaa myös tämä uusi kiekko. Parin kuuntelukerran jälkeen levy tuntui suorastaan tylsältä, mutta sittemmin alkuosa on alkanut toimia paremmin. Loppuosasta en tosin vieläkään muista mitään, mutta jospa tämäkin kaipaa vain aikaa? Toivottavasti niin.

Rödsögården - Rödsögården: Kaihoisaa ja melodista, stadion-soundista poppia Coldplayn hengessä. Coldplaysta en tosin ikinä ole innostunut kokonaisen levyn mitassa, ja sama kohtalo saattaa olla tälläkin kotimaisella vientitoivolla, koska ainakin toistaiseksi levyn loppupuolella mielenkiintoni on hiipunut.

Saosin - In Search of Solid Ground: Ensimmäisellä EP:llään Saosin oli järjettömän lupaava post-hardcore-bändi. Sitten nykyinen Circa Surviven laulaja Anthony Green jätti bändin, ja uuden solistin aikana bändi ei ole saanut aikaiseksi muuta kuin kovin persoonattoman ja särmättömän kuuloista musiikkia. Samaa vikaa on tälläkin levyllä, mutta ihan tarttuva se kuitenkin on. Siltikään en varmaan tätä kauaa kuuntele.

Lisäksi tsekkaukseen menee ainakin Interpolin Paul Banksin (alias Julian Plenti) soololevy sekä Ruotsin HC-ylpeyden Raised Fistin uutukainen.

Dredg - The Pariah, the Parrot, the Delusion

Suomessa vielä melko tuntemattoman Dredgin uutukainen on jännä tapaus. Sillä on melkeinpä ärsyttävän mahtipontinen nimi, ja mahtipontinen linja jatkuu albumin teemassakin. Kuten kannestakin on nähtävissä, levy on tarkoitettu kirjeeksi maailman seitsemännelle miljardinnelle asukkaalle. Ihan simppeleimmästä päästä ei ole myöskään levykokonaisuus, sillä se pitää sisällään peräti 18 raitaa, joista osa on toki lyhyitä välisoittoja. Neljännellä albumillaan Dredg on siis lähtenyt haukkaamaan melkoisen isoa kakkupalaa. Tulos olisi hyvin voinut olla surkuhupaisan pateettinen, mutta sitä se ei onneksi ole. Dredg on onnistunut pitämään langat käsissään ja luomaan toimivan, vaikuttavan albumikokonaisuuden, jolta ei huonoja biisejä löydy.

Dredgin soundia ovat varsinkin sen uran alkuvaiheissa leimanneet taiteellisuus ja progressiivisuus. Edellisellä Catch Without Arms-levyllä (2005) bändi tosin otti hieman radioystävällisemmän suunnan, jota se jatkaa myös uudella levyllään. Mistään hetkessä pureksitusta ja niellystä kertakäyttöpopista ei kuitenkaan nytkään ole kyse, vaan Dredgillä on edelleen oma, persoonallinen soundinsa, joka todennäköisesti miellyttää tunnelmallisen, progressiivis-sävytteisen musiikin ystäviä.

Allekirjoittaneelle The Pariah... oli kokonaisuutena melko hitaasti aukenevaa plaatua, mutta kerrasta päähän soimaan jäävääkin materiaalia levyltä löytyy. Kauniin pop-kappaleen Informationin voisi kuvitella soivan radiossakin (ja soisi sen siellä soivan). Saviourilla ja I Don't Know'lla Dredg puolestaan osoittaa osaavansa myös tarttuvien rock-kappaleiden tekemisen. Kiekon tähtihetket kuitenkin löytyvät sieltä rauhallisemmasta osastosta. Varsinkin levyn lopun kaksikko Cartoon Showroom ja Quotes on kirjaimellisesti pysäyttävää kuunneltavaa, koska kappaleet vetävät huomion puoleensa niin tehokkaasti, että muuhun kuin kuuntelemiseen on kovin vaikea keskittyä.

Ja mikä parasta, tämä levy tuntuu myös kestävän kuuntelua varsin hyvin toisin kuin edellinen Dredg-platta. Niinpä uskallan sanoa, että kun tulee aika listata vuoden parhaita albumeita, The Pariah... komeilee melko korkealla.

Mew - No More Stories... (2009)

Levyn nimi, joka on kokonainen runo (No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away). Kansi, jota komistaa vähintäänkin erikoisen näköinen olio. Avausbiisi, joka toisinpäin soitettuna paljastaa toisen kappaleen... Mew on palannut monen vuoden hiljaiselon jälkeen eikä taaskaan päästä kuulijaansa mitenkään helpolla.

Trioksi kutistuneen tanskalaisbändin edellinen albumi And the Glass Handed Kites (2005) oli tummasävyinen, yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi tarkoitettu proge pop -möhkäle. Progeilua löytyy uutukaiseltakin runsaasti, mutta muutoin levy on edeltäjänsä kanssa aika toista maata. Levyn rokein raita Repeaterbeater muistuttaa kyllä Kites-ajan soundia, mutta suurin osa No More Storiesin... kappaleista liikkuu toisenlaisissa tunnelmissa. Synkähköstä edellislevystä poiketen Mew kuulostaa nyt iloisemmalta. Kylmä kitarasoundi on siirtynyt sivurooliin kevyen ja pehmeän leijunnan kaapattua pääroolin, jota kaikista hienoiten vetävät päälle 7 minuutin mittaan yltävä, vahvatunnelmainen Cartoons and Macramé Wounds sekä levyn loppupuolen kohokohta Hawaii, jossa leikittelevyys yhdistyy kertosäkeen komeaan massiivisuuteen.

Tanskalaisylpeys osoittaa uutukaisellaan myös sen, ettei sen välttämättä tarvitse päteä yllätyksellisyydellä ollakseen hyvä. Koko levyn ehkä hienoin kappale on nimittäin suoraviivainen ja simppeli pop-veisu Beach, joka istuisi loistavasti jopa Frengers-albumia (2003) edeltäneen, alun perin vain Tanskan-markkinoille tarkoitetun materiaalin joukkoon. Tosin No More Storiesin... yksittäisten huippukappaleiden nimeäminen on jokseenkin turhaa, sillä lähes koko levy on niin tasavahvaa ja laadukasta tavaraa. Ainoastaan albumin lopussa bändin veto tuntuu hieman uuvahtavan. Aluksi melko mitäänsanomattomalta vaikuttanut Vaccine on jo alkanut viehättää kovastikin, mutta Tricks of the Trade kuulostaa edelleen hudilta. On toki mahdollista, että kyseinen kappale vielä tuosta aukenee, niin kuin on auennut myös koko levy kuuntelu kuuntelulta paremmin. Povaankin platalle ruusuista tulevaisuutta levyhyllyni parhaimmistossa edellisten Mew-levyjen rinnalla.

Big Brother -alkufiiliksiä

Ihan alkuun kuuluisi kai heittää pitkät selitykset siitä, miksi ihmeessä tuollaista kamalaa paskaa katson. Se nimittäin tuntuu aina ja ikuisesti herättävän suurta ihmetystä kanssaeläjieni keskuudessa, mikä on sinänsä hassua, koska kyllä ihmisten luulisi tietävän mun tosi-tv-narkkiudesta. Ilmeisesti BB:ia sitten vaan pidetään sinä vihoviimeisimpänä aivoja näivettävänä hömppänä, vaikka ei mun mielestä joku Huippis paljon sen kehittävämpää katseltavaa ole puhumattakaan kaiken maailman Viettelysten saarista (mitä en kyllä ole edes katsellut, joten en ota sen kummemmin kantaa ohjelman tasoon). Ei muakaan tosin kiinnosta asukkaiden kännikikattelut ja ketä panisit -pohdinnat, vaan katson ohjelmaa enemmän psykologiselta kantilta. Musta on siis kiinnostavaa nähdä, miten asukkaiden väliset suhteet kehittyvät, millaisia konflikteja syntyy ja miten niitä selvitellään sekä ennen kaikkea se, miten ja miksi katsojien kuva asukkaista muuttuu ohjelman kuluessa. Esim. viime vuonna Andreaksesta välittyi alussa oikein symppis ja sydämellinen kuva, joka sitten mureni, kun tyyppi läyhäjengeineen pääsi paskanpuhumisen makuun.

Toki tällaisten pohdintojen ohella talon asukeissa on parhaimmillaan myös huikea viihdearvo. Tänä vuonna sainkin jo ensimmäisen päiväkoosteen aikana lähestulkoon pyöriä lattialla nauraen, kun tosimies ja täyspäinen hetero Aso pikkasen hermostui heteroutensa kyseenalaistamisesta. Vaikka homofobisuus saa mut sinänsä näkemään punaista, tämän jätkän avautuminen oli jotain hulvatonta, mitä vielä korosti Ason hoono soomi.

Mutta nyt homma lähti väärille raiteille, koska tarkoituksenani oli vaan sanoa, että mua ärsyttää ihmisten tarve haukkua BB lyttyyn ja taivastella sitä, miksi mä sitä seuraan. Tosin kai se pitäisi ottaa kohteliaisuutena - ehkä mua sitten pidetään niin fiksuna ja sivistyneenä, että mun uskoisi katsovan vain ajankohtaisohjelmia, uutisia ja laadukkaita dokumentteja :) (ja ihan vaan varmuuden vuoksi: ei mulla tietenkään niitä vastaan mitään ole)

Ja lopulta itse asiaan... Ajattelin kirjata muistiin ensivaikutelmieni tämän vuoden kilpailijoista juuri sen takia, että on mielenkiintoista seurata, kuinka paikkansapitäviä ne vaikutelmat ovat. Todennäköisesti eivät kovin.

Minna: Luonteesta ei ole vielä selkeää kuvaa syntynyt, mutta joka tapauksessa naisista miellyttävimmän oloinen.

Tuija: Niin neidin esittelyvideo kuin myös profiiliteksti BB:n sivuilla nostivat karvat pystyyn. Julkisuudenhakuinen konflikteja etsivä biatch, oli ensimmäinen oletus. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan talossa hirveästi ärsyttänyt, vaikka täytyy myöntää, ettei ihan kaikkea omasta elämästään tarvisi koko kansalle paljastaa... Näyttää osaavan keskustella ihan järkevästikin, mistä tietysti plussaa.

Lotta: Täähän on varma voittaja! Hyväntahtoinen söpö pissis, joka on tyhmempi kuin saapas. Muuten ihan ok tapaus, mutta täysin totaalinen yleissivistyksen puute on _todella_ rasittavaa.

Kätlin: Iloinen, reipas, muut huomioon ottava. Ei ärsyttäviä piirteitä, mutta ei toistaiseksi myöskään mitään, mikä erityisesti ihastuttaisi, paitsi ulkonäkö.

Terttu: Hyvä, että talossa on edes yksi vanhempikin ihminen. Saisi toki olla kaksikin, koska nyt Terttu on ikään kuin outolintu, joka varmaan lentää nopeasti ulos tuolta. Elämänkokemuksen ja sen mukanaan tuoman viisauden korostaminen ärsyttää, mutta enimmäkseen talon mummo on ollut mukavan ja sydämellisen oloinen.

Dana: Ei oikein mitään käsitystä vielä. Esittelyvideon perusteella tytskän ulosanti oli miellyttävää, mutta luonteesta en vielä tiedä... Jotenkin sellainen fiilis, että saattaa aiheuttaa vielä konflikteja.

Jelena: Kikatusta, kiroilua, ei oikeastaan mitään mielenkiintoista sanottavaa... Sanoi esittelyvideossa olevansa kyllästynyt BB-talon pinnallisuuteen, mutta jotenkin mun on hyvin vaikea kuvitella tämän tyypin tuovan tilanteeseen mitään muutosta.

Aso: Varsin limaisen ja vähän säälittävän oloinen tapaus. Ensimmäisen illan kilahtamisen perusteella itseluottamus ei taida tällä olla mitenkään kovin korkealla. Mutta kuten sanottu, kännissä viihdearvo kohdallaan!

Nino: Kiivas ja kirosanoja taajaan viljelevä puhetyyli ottaa vähän korviin. Toisaalta vaikuttaa ihan huumorintajuiselta tyypiltä, joten enpä tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua.

Sami: "Sata naista vuodessa ei voi olla väärässä" -jutut ällöä, mutta muuten olen tykännyt. Hauska ja rento tyyppi, joka on hyvä puhumaan.

Ragnar: Tällaisia julkisuustyrkkyjä en todellakaan haluaisi taloon. En myöskään tykkää tyypin ulkoisesta tyylistä pätkääkään, mutta muuten on ollut yllättävän siedettävä. Odotettavissa kuitenkin lienee jotain muutakin, jos huhut kundin hankalasta luonteesta pitävät paikkansa.

Sampo: Suosikkiainesta! Vaikuttaa symppikseltä, aidosti ystävälliseltä ja mukavalta, joka ottaa kaikki huomioon ja jolta löytyy jotain korvien välistäkin.

Esa J.: Ollut toistaiseksi tapettia, mutta luulen, että voi olla hyväkin tyyppi. Mukavan rauhallisen, kiltin ja tasapainoisen oloinen kundi.

Esa A.: Tietokoneista kaiken tietävä Mensa-Esa... ei varmastikaan sen tyyppinen kaveri, jonka seurassa itse viihtyisin, mutta tuossa porukassa ihan piristävä tyyppi, jolta näyttäisi irtoavan hyvää kuittia ja läppää. Toivottavasti ei ihan heti joudu talosta lähtemään.

Band of Horses Tavastialla 18.8.2009

Vielä Flow-viikonlopun jälkeenkin indie-kansaa hemmoteltiin, kun ensin Helsingissä esiintyi Wilco (jonka tosin itse missasin) ja seuraavana päivänä vielä southern rock -vaikutteinen Band of Horses, joka myikin Tavastian loppuun jo hyvissä ajoin ennen keikkaa.

Band of Horses on toistaiseksi julkaissut kaksi albumia, joiden seuraajaa bändi parhaillaan työstää. Myös tältä tulevalta levyltä kuultiin keikalla materiaalia, joka ei himmennyt lainkaan vanhojen kappaleiden rinnalla. Biisit soivatkin kauttaaltaan komeasti, välillä country-vivahtein ja välillä nojaten perinteisempään rockiin sekä kitaravalleihin. Erityisen ihastunut olin kuitenkin laulaja Ben Bridwellin ääneen, joka kuulosti livenä todella kauniilta ja voimakkaammalta kuin levyillä.

Esiintymisellään bändi jätti itsestään varsin sympaattisen ja hauskankin vaikutelman. Esimerkiksi välispiikkejä kuultiin paljon, ja olipa Bridwell opetellut pari sanaa suomeakin. Rauhallinen musiikki yhdistettynä bändin rentoon olemukseen takasikin mukavan ja rauhoittavan keikkahetken.

White Lies Flow'ssa 15.8.2009

© Jussi Hellsten
Ennen keikkaraporttia lienee paikallaan kommentoida vähän omia sanomisia reilun kuukauden takaa. Näin kirjoitin To Lose My Life -levyn arviossa heinäkuun alussa: Tosin epäilen, että esimerkiksi viime vuoden hypetettyyn brittitulokkaaseen, Glasvegasiin, verrattuna tämä levy jää lopulta selväksi kakkoseksi nimenomaan omaperäisyyden puutteen vuoksi. Tutulla ja turvallisella musiikilla saadaan kyllä monesti aikaan suurikin hetken huuma, mutta mitä jää käteen sen hetken huuman jälkeen? Ei mietitä vielä kuitenkaan sitä, vaan nautitaan siitä huumasta niin kauan, kuin sitä riittää. Toki tästä arviosta on kulunut vasta suhteellisen vähän aikaa, mutta jos tuon reilun kuukauden aikana olen luukuttanut White Liesia enemmän kuin mitään muuta bändiä, kyse tuskin on pelkästä hetken huumasta. Vähitellen tunne bändin persoonattomuudesta on hävinnyt kokonaan, ja nykyisin levy onnistuu puhuttelemaan minua tunnetasolla varsin vahvastikin. Uskaltaisinkin veikata, että kiekko tulee viihtymään soittimessani myös syksyn tultua, ja ihan mahdollista on (ellei jopa todennäköistä), että siitä muodostuu minulle yhtä rakas klassikko kuin siitä Glasvegasin debyytistä.

Tämän saatetekstin myötä lienee selvää, että odotin Flow'n keikkaa melkoisen paljon - olinhan vieläpä lukenut monesta lähteestä kehuja bändin kovasta livekunnosta. Odotetusta keikasta kertonee sekin, että lähdin koko festareille ainoastaan tsekkaamaan White Liesin (tosiasiassa kyllä katsoin myös suurimman osan Vivian Girlsin keikasta: ihan kivaa tyttöpunkkia, joka ei kuitenkaan millään lailla sytyttänyt). Kalliimman puoleinen lippu ei onneksi enää illan päätteeksi tuntunut lainkaan kaliilta, koska tuosta kokemuksesta olisin voinut pulittaa vaikka tuplahinnan. Huhut bändin toimivuudesta livenä eivät siis olleet tippaakaan liioiteltuja, vaan tunnelma nousi korkealle heti ensimmäisen kappaleen aikana eikä sieltä missään vaiheessa alas laskenut. White Lies otti lavan haltuun sellaisella luontevalla itsevarmuudella, joka kertoi kovasta uskosta omiin biiseihin ja taitoihin. Lavakarismaa ei siis bändiltä puuttunut, ja komeasti toimivat myös soitto- ja laulupuoli.

Itse en selvästikään ollut ainoa, joka oli White Liesia odottanut, sillä melko suuri yleisö oli alusta alkaen hämmästyttävän innokkaasti keikassa mukana. Niinpä yhteislaulu raikui ja tanssiessa meinasi tulla hiki ainakin allekirjoittaneelle vähän vilpoisesta säästä huolimatta. Livenä White Lies olikin mielenkiintoinen kombo bilefiilistä ja toisaalta tunteikkuutta, koska välillä leveän hymyni takana eivät kyyneleetkään olleet kaukana. Tosin keikan huippuhetkien aikana niitä meinasi virrata silkasta onnen tunteesta, koska niin hienolta kuulostivat esimerkiksi levylläkin hurmaava Unfinished Business sekä Death, jonka myötä keikka päättyi varsin riehakkaissa tunnelmissa. Bändin omien kappaleiden lisäksi kuultiin myös oikein toimiva ja kaunis Portishead-cover The Rip.

White Liesille ei voi muuta kuin toivoa hyvää tulevaisuutta. Ehkä jonain päivänä bändi julkaisee toisen levyn, joka on vähintään yhtä hyvä kuin debyytti, ja ehkä joskus sen päivän jälkeen saan kuulla White Liesilta hieman pidemmän keikan. Pidempäänkin olisin nimittäin bändiä kuunnellut kuin sen vajaan tunnin, mutta vanhan viisauden mukaisesti laatu on määrää tärkeämpi, ja laatua ei White Liesin tekemisistä puutu.