Kotimaisen musiikin voittokulkua

Kotimainen musiikki on ollut tähän mennessä tänä vuonna harvinaisen laadukasta. Siitä kertoo se, että aiemmin ylistämäni Rubikin Dada Bandits ei ole eniten kuuntelemani eikä paras kotimainen levy tänä vuonna. Siitä kertoo se, että vaikka kestosuosikkini Maj Karma petti uutukaisellaan, runsaasti muutakin kuunneltavaa on löytynyt. Siitä kertoo se, että vuonna 2009 olen kuunnellut varmaankin enemmän kotimaista kuin ulkolaista musiikkia.

Rubikin lisäksi olen pitänyt viime vuoden Ääni ja vimma -kilpailun voittaneen punk-bändi Home Juniorin Christine's Road -levystä, joka pitää sisällään Bad Religionin suuntaan kumartavaa melodista punkkia. Ihan äskettäin olen tykästynyt myös Major Labeliin, vaikka ensitutustumisella pidinkin bändin raskasta alternative rockia vähän yksitoikkoisena. Koko levy on tosin vielä kuulematta, mutta tämän puutteen paikkaan varmasti pian. Näiden lisäksi muitakin enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia levyjä on julkaistu, ja niistä kaikista mielenkiintoisimmista tulee nyt pari sanaa.

Eniten kuuntelemani levy tänä vuonna taitaa olla, aika yllättäen, brittiläistyylisesti rokkaavan Traffic Islandin Meet Me in the Middle Class. Traffic Islandin olen oppinut tuntemaan ihan kiva -tason bändinä, jonka musiikki ei missään tapauksessa ärsytä, mutta ei pahemmin ihastutakaan. Juuri sellaiselta kappaleelta tuntui aluksi myös YleX:llä usein soitettu sinkkubiisi Words in my Mouth, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen kappale jäikin soimaan päähän sen verran aktiivisesti, että kiinnostuin myös kokopitkästä albumista. Siltäkin jäi aluksi mieleen lähinnä haikean kaunis The Summer Is Over, mutta pian biisi biisin jälkeen alkoi viehättää komeilla popmelodioillaan, enkä tänä päivänä löydä levyltä yhtäkään kappaletta, joka jäisi muiden varjoon.

Toinen mua kovasti ihastuttanut levy, PMMP:n Veden varaan pääsi sekin yllättämään, koska myöskään PMMP ei ole aiemmin ollut mikään suuri suosikkini, vaikka tytöiltä nippu hyviä kappaleita löytyikin jo ennen tätä levyä. Ehkä se ongelma onkin ollut juuri siinä, että aiemmin PMMP merkitsi mulle lähinnä yksittäisiä hyviä kappaleita, eli levykokonaisuudet eivät puhutelleet riittävästi. Veden varaan taas on nimenomaan toimiva, tasapainoinen ja yhtenäinen kokonaisuus, vaikka toki tältäkin levyltä nousee muutama kappale ylitse muiden (mm. Lautturi ja San Fransisco, jonka sanoitus on valtavan hieno ja koskettava). Levy on tunnelmaltaan rauhallinen, melankolinen, alistunutkin, mitä se saattaisi olla liiaksikin ilman paria rokahtavampaa kappaletta (Viimeinen valitusvirsi, Se vaikenee joka pelkää). Juuri tällaisena levyllä on kuitenkin hyvä balanssi, ja se onkin lähes napakymppiin osuva paketti.