(Kuvan Asasta & Jätkäjätkistä ottanut Tomi Palsa. Kuva löytyy Ruisrockin sivuilta kuvagalleriasta)
Festarikesä alkoi kohdallani lauantaina, kun Glasvegas ja Mew houkuttelivat Ruissaloon. Siinä sivussa näki runsaasti muitakin mielenkiintoisia bändejä, jopa niin paljon, etten koko päivänä ehtinyt pitää kovinkaan pitkiä breikkejä keikkojen välillä. Kunto ja kiinnostus riittivät silti hyvin koko pitkäksi päiväksi, eikä edes yöllinen kävelymatka pois Ruissalosta tuntunut lainkaan tuskalliselta.
Ruisrockista monella tuntuu olevan aika huono kuva, mutta itse en tällä kertaa löytänyt järjestelyistä tai festarin tunnelmasta juurikaan moitittavaa. Eniten nyppimään jäänyt asia oli se, etten saanut Mew-hupparia (joka olisi tullut tarpeeseen myös sen vuoksi, että jäädyin liian vähissä vaatteissa yöllä aika pahasti), koska Visa Electron ei mennyt paitakojulla läpi. Mutta tällehän ei mitään voi - oma moka, kun en tajunnut ottaa enempää käteistä mukaan. Välillä hermot olivat toki vähän kireällä suuren ihmismäärän vuoksi, joten ehkä lippuja olisi voinut olla myynnissä hieman vähemmän. Mitään ihan älyttömiä jonoja tai täysin sietämätöntä tungossa missään ei kuitenkaan ollut, ja tietysti festareille mennessä täytyy myös osata varautua suureen ihmismäärään.
Ruisrockista jäi siis hyvä yleisfiilis, jota hyvät keikat vielä paransivat reilusti. Kahdeksasta keikasta kaikki olivat ihan näkemisen arvoisia, ja suuria elämyksiäkin oli tarjolla, kun erityisesti Mew, Glasvegas ja Asa & Jätkäjätkät hurmasivat täysin. Seuraavaksi jokaisesta keikasta vielä ajatuksia siinä järjestyksessä, missä ne näin:
Rubik: Rubikin aloittaessa keikkansa kello on vasta 13.15, ja sen huomaa pienestä yleisömäärästä. Se pieni jengi kuitenkin näyttää nauttivan keikasta, eikä ihmekään, koska Rubik hurmaa yhtä lailla livenä kuin levylläkin. Keikan aikana taivaalta ripsii hiljalleen vettä, mutta se ei himmennä yhtään Rubikin musiikin hehkua. Kuluvan vuoden parhaisiin levyihin kuuluvan Dada Banditsin iloluontoiset kappaleet hurmaavat myös livenä siihen malliin, että aikainen ajankohta unohtuu, ja pilviä taivaalla ei enää huomaa, koska Rubikin säteily on niiden mahtia voimakkaampaa.
Asa & Jätkäjätkät: Aikainen on ajankohta myös Asalla, mutta silti telttaan on pakkautunut ihan kivasti jengiä. Ja se jengi on alusta alkaen täysillä messissä kieltämättä todella mukaansa tempaavassa keikassa. Asalla on paljon asiaa, ja levyltä kuunneltuna miehen älykkäät sekä valitettavan hyvin meidän maailmaamme kuvaavat sanoitukset vetävät helposti mietteliääksi. Keikallakin tämä aspekti on toki olemassa, mutta sitä enemmän tulee keskityttyä rytmikkääseen musiikkiin, joka pakottaa liikkumaan. Hauskaa on myös seurata Jätkäjätkien - joille Asa antaa ansaitusti hyvin tilaa jääden itse välillä taka-alalle - eloisaa esiintymistä. Kun vielä settikin oli kovasti mieleeni sisältäen kappaleita kaikilta levyiltä (sopivassa suhteessa sekä rauhallisia että meneviä sellaisia), niin vaikea tästä olisi ollut paremmaksi enää pistää.
CMX: Jos Asan keikalla tuntui siltä, että keikkaa ei pelkästään katsele, vaan elää täysillä siinä mukana, niin CMX:n keikalla fiilis oli päinvastainen. Bändi on periaatteessa milloin vaan ihan mukava tsekata, mutta pitkään aikaan en ole saanut CMX:n festarikeikoista mitään kunnon tunnetta irti. Tämä johtunee pitkälti hittipainotteisista settilistoista, koska melkein poikkeuksetta omat suosikkini CMX:n tuotannosta ovat niitä vähemmän hitikkäitä tapauksia, jotka eivät festarilavoille sovi. Tosin pointsit bändille siitä, että nyt settilista oli tavallista yllätyksellisempi sisältäen muun muassa alkuaikojen Metallipurkaus-kappaleen.
Disco Ensemble: Vielä CMX:ää pahemmin yllätyksettömyys vaivaa Disco Ensembleä. Olen ollut todistamassa vuodesta 2005 tähän vuoteen saakka suunnilleen kymmentä DE-keikkaa, joista jokainen on pitänyt sisällään suuren määrän First Aid Kit-levyn kappaleita, korkeintaan muutaman veisun (bändin selvästi parhaalta) Viper Ethics-albumilta ja tietysti nyttemin myös muutamia kolmannen levyn kappaleita. On toki ymmärrettävää, että We Might Fall Apartin kaltaiset suuret hitit soitetaan keikasta toiseen, mutta joka tapauksessa kaipaisin paljon lisää vaihtelevuutta bändin setteihin. Niin hyvä, energinen ja sympaattinen livebändi kuin DE onkin, keikat käyvät silti pidemmän päälle yksitoikkoisiksi, kun samoja kappaleita veivataan samalla tavalla kerrasta toiseen. Mutta kyllä mä silti lauloin ja vähän tanssahtelinkin, joten onnistuihan DE ihan hyvin tempaamaan myös mut mukaansa. Ja tulihan keikalla myös yksi uusi kappale, joka taisi kuulostaa suht hyvältä.
Ladytron: Mustiin pukeutuneista, suhteellisen vähän liikkuneista ja kovin vähän puhuneista Ladytronin tytskistä syntyi kylmänviileä mutta tyylikäs vaikutelma. Keikassa olisi ollut aineksia jonkinlaisen transsinomaisen, hypnoottisen tunnelman syntymiseen, mutta lopulta se fiilis jäi tulematta. Tähän varmaan vaikutti pari asiaa: toisaalta se, etten bändin kappaleita juurikaan tuntenut ja toisaalta se, että yleisöä valui keikalta jatkuvasti pois (varmaan osa porukasta oli ainoastaan pitämässä teltassa sadetta). Itsekään en keikkaa ihan loppuun asti katsonut, koska seuraavana oli tiedossa kauan odottamani Glasvegas, jota ennen halusin ehtiä vähän istahtamaan ja tsekkaamaan, kuinka paljon yleisöä oli samaan aikaan Rantalavalla soittaneella Tehiksellä (paljonhan sitä oli ja hyvä meno näytti olevan).
Glasvegas: Vielä vähän ennen keikan alkua Paviljonkilavan edusta näytti kovin autiolta, mutta lopulta porukkaa ilmestyi sentään melko paljon katsomaan viime vuonna kovasti hypetettyä skottitulokasta. Monelle yleisöstä keikka näytti myös olevan aidosti kova juttu, koska ympärilläni näkyi monia onnellisia naamoja ja laulavia suita. Kaikki huipentui viimeisenä soitettuun Daddy's Goneen, jonka lopussa yleisö intoutui laulamaan kunnolla mukana. Se olikin yksi keikan kohokohtia niin mulle kuin varmasti bändillekin. Ainakin laulaja James Allan vaikutti tästä ihan otetulta. Vain yhtä kohokohtaa on kuitenkin vaikea nimetä, koska niin hienolta ja voimakkaalta kuulosti vahvan kaiun kera biisi kuin biisi. Jo entisestään hurjan hienolle esikoisalbumille ilmestyi livekokemuksen myötä entistäkin enemmän tunnetta.
The Living End: Seuraavaksi teltassa tarjoiltiin aussilaista melodista punkkia, jota kuuntelemaan oli kerääntynyt melko innostunut yleisö. Itse säästelin jalkojani seuraamalla keikkaa istuma-asennossa, jossa siinäkin pystyin tuntemaan bändin energian. The Living Endiä olen kuunnellut levyltä jonkin verran, mutta se kunnon innostus on jäänyt uupumaan. Livenä kappaleet kuitenkin kuulostivat varsin tarttuvilta ja rock-soundissaan niin toimivilta, että myös levyltä bändiä täytyy kuunnella vielä enemmän.
Mew: Viimeisenä vuorossa oli päivän kohokohta, aina koskettava livebändi Mew, jonka uusi ja odotettu levy julkaistaan elokuussa. Keikalta odotinkin erityisen paljon muutamien vanhojen suosikkien ohella uusia kappaleita, joista parin studioversioita on jo saatu netissä maistella. Heti keikan aluksi kuultiinkin uuden levyn avaava New Terrain sekä äsken julkaistulta EP:ltä löytyvä Introducing Palace Players, johon olin jo valmiiksi aivan ihastunut. Vielä ihastuneempi olen kuitenkin nyt, koska livenä kappale kuulosti todella suurelta - ja kauniilta. Varsin mielenkiintoinen oli myös New Terrain, kuten myös myöhemmässä vaiheessa keikkaa kuultu suloisen oloinen Sometimes Life Isn't Easy. Neljäs uusi kappale oli niin ikään EP:ltä löytyvä menevä Repeaterbeater, jota kuunnellessa ei voinut vaan paikallaan seisoskella. Vanhat tutut suosikitkin toimivat vähintään yhtä hyvin kuin ennen Mew'n keikkataukoa. Kaiken kaikkiaan bändin soundi kuulosti isolta sekä melko rockilta, ja Jonaksen ääni soi todella kauniisti. Mew näyttää olevan bändi, joka on takuuvarmasti todella sykähdyttävä kokemus livenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti