White Lies... hankala tapaus. Brittimedian uusimman lemmikin debyyttilevyn avausbiisi Death kolahtaa heti, eikä hassumpi ole myöskään Suomessakin radiosoittoa saanut To Lose My Life. Pidemmän päälle White Liesin tummanpuhuva, post-punkin kaikuja killersmäiseen tanssittavuuteen yhdistelevä soundi ei kuitenkaan puhuttele tarpeeksi. Sinänsä tyylikkäistä ja tarttuvista kappaleista ei erotu minkäänlaista omaa juttua, vaan levy kuulostaa siltä, kuin sille olisi vain koottu yhteen kaikki bändin vaikutteet.
Tämä oli siis ensivaikutelmani White Liesista, mutta sittemmin vaikutelma on muuttunut. Edelleen olen sitä mieltä, että bändissä voisi olla persoonaa enemmän, mutta toisaalta turha sitä pyörää on aina uudestaan keksiä. Jos kierrättämällä ja vaikutteita kokoamalla saa aikaiseksi kymmenen näinkin hienoa kappaletta, niin mikäs siinä sitten. Tosin epäilen, että esimerkiksi viime vuoden hypetettyyn brittitulokkaaseen, Glasvegasiin, verrattuna tämä levy jää lopulta selväksi kakkoseksi nimenomaan omaperäisyyden puutteen vuoksi. Tutulla ja turvallisella musiikilla saadaan kyllä monesti aikaan suurikin hetken huuma, mutta mitä jää käteen sen hetken huuman jälkeen? Ei mietitä vielä kuitenkaan sitä, vaan nautitaan siitä huumasta niin kauan, kuin sitä riittää.
Ihanaa, että eksyin LJ'ssä (olen siis siellä nasukeiju ;) kaverisivulleni pitkästä aikaa, ja bongasin linkin tähän sun toiseen blogiin. Oon aina kokenut musiikillista sielunsisaruutta sun kanssa, joten kiva lueskella näitä :)
VastaaPoistaItselle White Lies on vasta uusi tuttavuus, ja ainakin tällä hetkellä se ilostuttaa kovasti. Sen sitten näkee, jääkö vain hetken huumaksi.
Bubble, tunne on molemminpuoleinen, eli mäkin luen erittäin mielelläni sun musiikkijuttuja, ja muitakin :)
VastaaPoistaMä odottelen tässä innolla White Liesin keikkaa Flow-festareilla. Se voipi tuoda jotain uutta ulottuvuutta niiden musiikkiin.