Big Brother -alkufiiliksiä

Ihan alkuun kuuluisi kai heittää pitkät selitykset siitä, miksi ihmeessä tuollaista kamalaa paskaa katson. Se nimittäin tuntuu aina ja ikuisesti herättävän suurta ihmetystä kanssaeläjieni keskuudessa, mikä on sinänsä hassua, koska kyllä ihmisten luulisi tietävän mun tosi-tv-narkkiudesta. Ilmeisesti BB:ia sitten vaan pidetään sinä vihoviimeisimpänä aivoja näivettävänä hömppänä, vaikka ei mun mielestä joku Huippis paljon sen kehittävämpää katseltavaa ole puhumattakaan kaiken maailman Viettelysten saarista (mitä en kyllä ole edes katsellut, joten en ota sen kummemmin kantaa ohjelman tasoon). Ei muakaan tosin kiinnosta asukkaiden kännikikattelut ja ketä panisit -pohdinnat, vaan katson ohjelmaa enemmän psykologiselta kantilta. Musta on siis kiinnostavaa nähdä, miten asukkaiden väliset suhteet kehittyvät, millaisia konflikteja syntyy ja miten niitä selvitellään sekä ennen kaikkea se, miten ja miksi katsojien kuva asukkaista muuttuu ohjelman kuluessa. Esim. viime vuonna Andreaksesta välittyi alussa oikein symppis ja sydämellinen kuva, joka sitten mureni, kun tyyppi läyhäjengeineen pääsi paskanpuhumisen makuun.

Toki tällaisten pohdintojen ohella talon asukeissa on parhaimmillaan myös huikea viihdearvo. Tänä vuonna sainkin jo ensimmäisen päiväkoosteen aikana lähestulkoon pyöriä lattialla nauraen, kun tosimies ja täyspäinen hetero Aso pikkasen hermostui heteroutensa kyseenalaistamisesta. Vaikka homofobisuus saa mut sinänsä näkemään punaista, tämän jätkän avautuminen oli jotain hulvatonta, mitä vielä korosti Ason hoono soomi.

Mutta nyt homma lähti väärille raiteille, koska tarkoituksenani oli vaan sanoa, että mua ärsyttää ihmisten tarve haukkua BB lyttyyn ja taivastella sitä, miksi mä sitä seuraan. Tosin kai se pitäisi ottaa kohteliaisuutena - ehkä mua sitten pidetään niin fiksuna ja sivistyneenä, että mun uskoisi katsovan vain ajankohtaisohjelmia, uutisia ja laadukkaita dokumentteja :) (ja ihan vaan varmuuden vuoksi: ei mulla tietenkään niitä vastaan mitään ole)

Ja lopulta itse asiaan... Ajattelin kirjata muistiin ensivaikutelmieni tämän vuoden kilpailijoista juuri sen takia, että on mielenkiintoista seurata, kuinka paikkansapitäviä ne vaikutelmat ovat. Todennäköisesti eivät kovin.

Minna: Luonteesta ei ole vielä selkeää kuvaa syntynyt, mutta joka tapauksessa naisista miellyttävimmän oloinen.

Tuija: Niin neidin esittelyvideo kuin myös profiiliteksti BB:n sivuilla nostivat karvat pystyyn. Julkisuudenhakuinen konflikteja etsivä biatch, oli ensimmäinen oletus. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan talossa hirveästi ärsyttänyt, vaikka täytyy myöntää, ettei ihan kaikkea omasta elämästään tarvisi koko kansalle paljastaa... Näyttää osaavan keskustella ihan järkevästikin, mistä tietysti plussaa.

Lotta: Täähän on varma voittaja! Hyväntahtoinen söpö pissis, joka on tyhmempi kuin saapas. Muuten ihan ok tapaus, mutta täysin totaalinen yleissivistyksen puute on _todella_ rasittavaa.

Kätlin: Iloinen, reipas, muut huomioon ottava. Ei ärsyttäviä piirteitä, mutta ei toistaiseksi myöskään mitään, mikä erityisesti ihastuttaisi, paitsi ulkonäkö.

Terttu: Hyvä, että talossa on edes yksi vanhempikin ihminen. Saisi toki olla kaksikin, koska nyt Terttu on ikään kuin outolintu, joka varmaan lentää nopeasti ulos tuolta. Elämänkokemuksen ja sen mukanaan tuoman viisauden korostaminen ärsyttää, mutta enimmäkseen talon mummo on ollut mukavan ja sydämellisen oloinen.

Dana: Ei oikein mitään käsitystä vielä. Esittelyvideon perusteella tytskän ulosanti oli miellyttävää, mutta luonteesta en vielä tiedä... Jotenkin sellainen fiilis, että saattaa aiheuttaa vielä konflikteja.

Jelena: Kikatusta, kiroilua, ei oikeastaan mitään mielenkiintoista sanottavaa... Sanoi esittelyvideossa olevansa kyllästynyt BB-talon pinnallisuuteen, mutta jotenkin mun on hyvin vaikea kuvitella tämän tyypin tuovan tilanteeseen mitään muutosta.

Aso: Varsin limaisen ja vähän säälittävän oloinen tapaus. Ensimmäisen illan kilahtamisen perusteella itseluottamus ei taida tällä olla mitenkään kovin korkealla. Mutta kuten sanottu, kännissä viihdearvo kohdallaan!

Nino: Kiivas ja kirosanoja taajaan viljelevä puhetyyli ottaa vähän korviin. Toisaalta vaikuttaa ihan huumorintajuiselta tyypiltä, joten enpä tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua.

Sami: "Sata naista vuodessa ei voi olla väärässä" -jutut ällöä, mutta muuten olen tykännyt. Hauska ja rento tyyppi, joka on hyvä puhumaan.

Ragnar: Tällaisia julkisuustyrkkyjä en todellakaan haluaisi taloon. En myöskään tykkää tyypin ulkoisesta tyylistä pätkääkään, mutta muuten on ollut yllättävän siedettävä. Odotettavissa kuitenkin lienee jotain muutakin, jos huhut kundin hankalasta luonteesta pitävät paikkansa.

Sampo: Suosikkiainesta! Vaikuttaa symppikseltä, aidosti ystävälliseltä ja mukavalta, joka ottaa kaikki huomioon ja jolta löytyy jotain korvien välistäkin.

Esa J.: Ollut toistaiseksi tapettia, mutta luulen, että voi olla hyväkin tyyppi. Mukavan rauhallisen, kiltin ja tasapainoisen oloinen kundi.

Esa A.: Tietokoneista kaiken tietävä Mensa-Esa... ei varmastikaan sen tyyppinen kaveri, jonka seurassa itse viihtyisin, mutta tuossa porukassa ihan piristävä tyyppi, jolta näyttäisi irtoavan hyvää kuittia ja läppää. Toivottavasti ei ihan heti joudu talosta lähtemään.

Band of Horses Tavastialla 18.8.2009

Vielä Flow-viikonlopun jälkeenkin indie-kansaa hemmoteltiin, kun ensin Helsingissä esiintyi Wilco (jonka tosin itse missasin) ja seuraavana päivänä vielä southern rock -vaikutteinen Band of Horses, joka myikin Tavastian loppuun jo hyvissä ajoin ennen keikkaa.

Band of Horses on toistaiseksi julkaissut kaksi albumia, joiden seuraajaa bändi parhaillaan työstää. Myös tältä tulevalta levyltä kuultiin keikalla materiaalia, joka ei himmennyt lainkaan vanhojen kappaleiden rinnalla. Biisit soivatkin kauttaaltaan komeasti, välillä country-vivahtein ja välillä nojaten perinteisempään rockiin sekä kitaravalleihin. Erityisen ihastunut olin kuitenkin laulaja Ben Bridwellin ääneen, joka kuulosti livenä todella kauniilta ja voimakkaammalta kuin levyillä.

Esiintymisellään bändi jätti itsestään varsin sympaattisen ja hauskankin vaikutelman. Esimerkiksi välispiikkejä kuultiin paljon, ja olipa Bridwell opetellut pari sanaa suomeakin. Rauhallinen musiikki yhdistettynä bändin rentoon olemukseen takasikin mukavan ja rauhoittavan keikkahetken.

White Lies Flow'ssa 15.8.2009

© Jussi Hellsten
Ennen keikkaraporttia lienee paikallaan kommentoida vähän omia sanomisia reilun kuukauden takaa. Näin kirjoitin To Lose My Life -levyn arviossa heinäkuun alussa: Tosin epäilen, että esimerkiksi viime vuoden hypetettyyn brittitulokkaaseen, Glasvegasiin, verrattuna tämä levy jää lopulta selväksi kakkoseksi nimenomaan omaperäisyyden puutteen vuoksi. Tutulla ja turvallisella musiikilla saadaan kyllä monesti aikaan suurikin hetken huuma, mutta mitä jää käteen sen hetken huuman jälkeen? Ei mietitä vielä kuitenkaan sitä, vaan nautitaan siitä huumasta niin kauan, kuin sitä riittää. Toki tästä arviosta on kulunut vasta suhteellisen vähän aikaa, mutta jos tuon reilun kuukauden aikana olen luukuttanut White Liesia enemmän kuin mitään muuta bändiä, kyse tuskin on pelkästä hetken huumasta. Vähitellen tunne bändin persoonattomuudesta on hävinnyt kokonaan, ja nykyisin levy onnistuu puhuttelemaan minua tunnetasolla varsin vahvastikin. Uskaltaisinkin veikata, että kiekko tulee viihtymään soittimessani myös syksyn tultua, ja ihan mahdollista on (ellei jopa todennäköistä), että siitä muodostuu minulle yhtä rakas klassikko kuin siitä Glasvegasin debyytistä.

Tämän saatetekstin myötä lienee selvää, että odotin Flow'n keikkaa melkoisen paljon - olinhan vieläpä lukenut monesta lähteestä kehuja bändin kovasta livekunnosta. Odotetusta keikasta kertonee sekin, että lähdin koko festareille ainoastaan tsekkaamaan White Liesin (tosiasiassa kyllä katsoin myös suurimman osan Vivian Girlsin keikasta: ihan kivaa tyttöpunkkia, joka ei kuitenkaan millään lailla sytyttänyt). Kalliimman puoleinen lippu ei onneksi enää illan päätteeksi tuntunut lainkaan kaliilta, koska tuosta kokemuksesta olisin voinut pulittaa vaikka tuplahinnan. Huhut bändin toimivuudesta livenä eivät siis olleet tippaakaan liioiteltuja, vaan tunnelma nousi korkealle heti ensimmäisen kappaleen aikana eikä sieltä missään vaiheessa alas laskenut. White Lies otti lavan haltuun sellaisella luontevalla itsevarmuudella, joka kertoi kovasta uskosta omiin biiseihin ja taitoihin. Lavakarismaa ei siis bändiltä puuttunut, ja komeasti toimivat myös soitto- ja laulupuoli.

Itse en selvästikään ollut ainoa, joka oli White Liesia odottanut, sillä melko suuri yleisö oli alusta alkaen hämmästyttävän innokkaasti keikassa mukana. Niinpä yhteislaulu raikui ja tanssiessa meinasi tulla hiki ainakin allekirjoittaneelle vähän vilpoisesta säästä huolimatta. Livenä White Lies olikin mielenkiintoinen kombo bilefiilistä ja toisaalta tunteikkuutta, koska välillä leveän hymyni takana eivät kyyneleetkään olleet kaukana. Tosin keikan huippuhetkien aikana niitä meinasi virrata silkasta onnen tunteesta, koska niin hienolta kuulostivat esimerkiksi levylläkin hurmaava Unfinished Business sekä Death, jonka myötä keikka päättyi varsin riehakkaissa tunnelmissa. Bändin omien kappaleiden lisäksi kuultiin myös oikein toimiva ja kaunis Portishead-cover The Rip.

White Liesille ei voi muuta kuin toivoa hyvää tulevaisuutta. Ehkä jonain päivänä bändi julkaisee toisen levyn, joka on vähintään yhtä hyvä kuin debyytti, ja ehkä joskus sen päivän jälkeen saan kuulla White Liesilta hieman pidemmän keikan. Pidempäänkin olisin nimittäin bändiä kuunnellut kuin sen vajaan tunnin, mutta vanhan viisauden mukaisesti laatu on määrää tärkeämpi, ja laatua ei White Liesin tekemisistä puutu.

Billy Talent - III

Suomessakin useampaan otteeseen vieraillut kanadalainen Billy Talent on tullut tutuksi vahvasti punkiin nojaavasta rock-soundistaan. Kahden edellisen levyn tapaan pelkällä järjestysnumerolla nimetyllä kolmannella levyllään Billy Talent on kuitenkin osittain hylännyt punkin ja siirtynyt klassisemman rockin pariin. Vanhasta tyylistäkin muistoja silti on, ja vahvimmin ne tulevat esiin jo viime vuonna julkaistulla, Anti-Flagin kanssa yhteistyössä tehdyllä Turn Your Backilla sekä energisellä Saint Veronikalla, joka synkeällä aiheellaan ja tunnelmallaan muistuttaa edellisen albumin Devil in a Midnight Massia. Kumpikin biisi kuuluu levyn huippuhetkiin, mutta onneksi platan vähemmän punkiltakin osastolta löytyy hienoja kappaleita, joista suosikiksini on noussut melankolinen mutta tarttuva Tears into Wine.

Vaikka Billy Talentin tyyli onkin muuttunut rauhallisemmaksi ja kevyemmäksi, bändin vahvuudet ovat pysyneet samoina. Bändin kappaleisiin on helppo päästä sisään, ne jäävät parista kuuntelukerrasta päähän, mutta samalla ne myös kestävät kuuntelua harvinaisen hyvin. Kumpikin yhtyeen aiemmista levyistä kuuluukin levyhyllyni kuunnelluimpiin, ja melko runsaasti tämä uusinkin on tähän mennessä soittoa saanut kestää. Sitäkin tärkeämpi syy Billy Talentin viehätykseen on kuitenkin bändin energisessä ja äärimmäisen taitavassa soitossa sekä laulaja Ben Kowalewiczin persoonallisessa äänessä, joka on olennainen osa BT:n soundia.

Billy Talentin kolmonen on siis hyvä levy - siitä ei pääse mihinkään. Mutta millään se ei ole niin hyvä kuin yhtyeen edelliset tuotokset. Levy on kyllä helppo laittaa soittimeen koska vaan, sillä se ei missään mielentilassa häiritse. Tarttuvuudestaan huolimatta se uhkaa kuitenkin ajoittain vaipua pelkäksi taustamusiikiksi, koska kokonaisuutena kiekko tuntuu liian turvalliselta ja tasaiselta: se ei tarjoa sellaista vihansekaista räjähtävyyttä kuin esimerkiksi II-levyn Perfect World, eikä yksikään levyn monesta sinänsä kelvollisesta kappaleesta varsinaisesti tajuntaa räjäytä. Kaiken kaikkiaan Billy Talentin kolmas levy tuntuu siis yksinkertaisesti liian tavanomaiselta, mutta silti jokin tässä kiekossa saa palaamaan sen pariin yhä uudelleen. Mutta kuinka kauan - se on kokonaan toinen kysymys.

Mökkireissun luontokuvasettiä

Kuvauskohteita on mökillä aika niukasti, mutta jotenkin siellä silti saa aikaa menemään tuntikausia kamera kaulassa. Perhosten ja kuikkien perässä juoksin (sekä soudin). Kuikan osalta tulos onkin suunnilleen niin hyvä kuin mahdollista, koska noiden lintujen lähelle on kovin vaikea päästä (uivat pirun nopeasti ja sukeltelevat paljon). Ihan hyviä perhoskuviakin sain, mutta en vielä mitään tosi hienoa. Ehkä sitten ensi kerralla :)

Asa & Toverit - Via Karelia (2009)

Loma alkoi, joten tiedossa pitäisi olla taas vähän vilkkaampaa päivitystahtia. Tosin levyjen suhteen lienee hiljaisempaa, koska vielä tälle kuulle ei taida olla tiedossa juuri muita mielenkiintoisia uutuuksia kuin Mew'n No More Stories, mutta onneksi syyskuussa on tulossa senkin edestä uutta kuunneltavaa! Ennen sitä näpyttelen kuitenkin tekstiä niistä parista kesän aikana julkaistuista levyistä, joista en ole vielä tarinoinut.

Asana ja aiemmin Avaimena tunnettu Matti Salo on tämän hetken arvostetuimpia ja suosituimpia suomalaisia räppäreitä. Tästä kertovat niin levymyynti kuin miehelle myönnetyt palkinnotkin, joista merkittävin on viime vuonna julkaistulle Loppuasukas-albumille myönnetty 40 000 e:n suuruinen Teosto-palkinto. Arvostuksensa Asa on myös ansainnut, koska miehen älykkäitä ja taitavia sanoituksia on ilo kuunnella puhumattakaan kappaleiden monipuolisista taustoista, joissa on käytetty varsin eksoottisiakin soittimia.

Via Karelian on sanottu olevan jatkoa vuosituhannen alussa Avaimen nimellä julkaistulle Punainen tiili -levylle, ja teemallisesti se sitä onkin. Tällä Aseistakieltäytyjäliiton tukilevyllä käsitellään yhteiskunnan epäkohtia ja erityisesti väkivallan käyttöä. Tekstit ovat pariin aiempaan Asan levyyn verrattuna helpommin avautuvia, mutta ajattelemaan nämäkin sanoitukset toki saavat. Musiikillisesti Via Karelia kuitenkin muistuttaa enemmän aiempia Asan levyjä kuin Punaista tiiltä, vaikka kokonaisuutena se ehkä onkin lähempänä perinteistä räppiä kuin edeltäjänsä.

Lähes välittömästi kolahtaneeseen Loppuasukkaaseen verrattuna Via Karelia on ottanut huomattavasti enemmän aikaa iskeytyäkseen tajuntaan kunnolla, mutta parin kuukauden aktiivisen kuuntelun myötä se on osoittautunut varsin vahvaksi paketiksi, jolta ei tylsiä kappaleita löydy. Myös levyn lukuisat vierailijat hoitavat hommansa mallikkaasti istuen kappaleisiin hienosti. Varsinkin Eeteen fiitti Jos nyrkit voisivat auttaa -kappaleessa on erittäin toimiva, ja kyseinen raita kuuluu muutenkin levyn kovimpiin. Kaikista suurimmiksi suosikeikseni ovat ehkä kuitenkin nousseet Täydellinen tasuri ja leppoisa Huojuvat puut, jossa Raappana vetää hienon kertsin.