Ennen keikkaraporttia lienee paikallaan kommentoida vähän omia sanomisia reilun kuukauden takaa. Näin kirjoitin To Lose My Life -levyn arviossa heinäkuun alussa: Tosin epäilen, että esimerkiksi viime vuoden hypetettyyn brittitulokkaaseen, Glasvegasiin, verrattuna tämä levy jää lopulta selväksi kakkoseksi nimenomaan omaperäisyyden puutteen vuoksi. Tutulla ja turvallisella musiikilla saadaan kyllä monesti aikaan suurikin hetken huuma, mutta mitä jää käteen sen hetken huuman jälkeen? Ei mietitä vielä kuitenkaan sitä, vaan nautitaan siitä huumasta niin kauan, kuin sitä riittää. Toki tästä arviosta on kulunut vasta suhteellisen vähän aikaa, mutta jos tuon reilun kuukauden aikana olen luukuttanut White Liesia enemmän kuin mitään muuta bändiä, kyse tuskin on pelkästä hetken huumasta. Vähitellen tunne bändin persoonattomuudesta on hävinnyt kokonaan, ja nykyisin levy onnistuu puhuttelemaan minua tunnetasolla varsin vahvastikin. Uskaltaisinkin veikata, että kiekko tulee viihtymään soittimessani myös syksyn tultua, ja ihan mahdollista on (ellei jopa todennäköistä), että siitä muodostuu minulle yhtä rakas klassikko kuin siitä Glasvegasin debyytistä.
Tämän saatetekstin myötä lienee selvää, että odotin Flow'n keikkaa melkoisen paljon - olinhan vieläpä lukenut monesta lähteestä kehuja bändin kovasta livekunnosta. Odotetusta keikasta kertonee sekin, että lähdin koko festareille ainoastaan tsekkaamaan White Liesin (tosiasiassa kyllä katsoin myös suurimman osan Vivian Girlsin keikasta: ihan kivaa tyttöpunkkia, joka ei kuitenkaan millään lailla sytyttänyt). Kalliimman puoleinen lippu ei onneksi enää illan päätteeksi tuntunut lainkaan kaliilta, koska tuosta kokemuksesta olisin voinut pulittaa vaikka tuplahinnan. Huhut bändin toimivuudesta livenä eivät siis olleet tippaakaan liioiteltuja, vaan tunnelma nousi korkealle heti ensimmäisen kappaleen aikana eikä sieltä missään vaiheessa alas laskenut. White Lies otti lavan haltuun sellaisella luontevalla itsevarmuudella, joka kertoi kovasta uskosta omiin biiseihin ja taitoihin. Lavakarismaa ei siis bändiltä puuttunut, ja komeasti toimivat myös soitto- ja laulupuoli.
Itse en selvästikään ollut ainoa, joka oli White Liesia odottanut, sillä melko suuri yleisö oli alusta alkaen hämmästyttävän innokkaasti keikassa mukana. Niinpä yhteislaulu raikui ja tanssiessa meinasi tulla hiki ainakin allekirjoittaneelle vähän vilpoisesta säästä huolimatta. Livenä White Lies olikin mielenkiintoinen kombo bilefiilistä ja toisaalta tunteikkuutta, koska välillä leveän hymyni takana eivät kyyneleetkään olleet kaukana. Tosin keikan huippuhetkien aikana niitä meinasi virrata silkasta onnen tunteesta, koska niin hienolta kuulostivat esimerkiksi levylläkin hurmaava Unfinished Business sekä Death, jonka myötä keikka päättyi varsin riehakkaissa tunnelmissa. Bändin omien kappaleiden lisäksi kuultiin myös oikein toimiva ja kaunis Portishead-cover The Rip.
White Liesille ei voi muuta kuin toivoa hyvää tulevaisuutta. Ehkä jonain päivänä bändi julkaisee toisen levyn, joka on vähintään yhtä hyvä kuin debyytti, ja ehkä joskus sen päivän jälkeen saan kuulla White Liesilta hieman pidemmän keikan. Pidempäänkin olisin nimittäin bändiä kuunnellut kuin sen vajaan tunnin, mutta vanhan viisauden mukaisesti laatu on määrää tärkeämpi, ja laatua ei White Liesin tekemisistä puutu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti