Kuinka moni rock-bändi voi lykätä levylleen sinfonian kuulostamatta täysin naurettavalta? Tuskin kovin moni, mutta Muse voi. Kolmen brittiläisen hullun professorin ambitiot tavoittavat yhä korkeammalle, ja The Resistancella musiikki alkaakin olla melkoisen överiä paisuttelua. Siltikin Muse säilyttää hommassa hyvän maun, eikä levyä kuunnellessa tarvi kieriskellä myötähäpeän kourissa.
The Resistance pitää kolmiosaisen Exogenesis-sinfonian lisäksi sisällään muun muassa vahvoja Queen-vaikutteita, Chopin-lainan, massiivisia kertosäkeitä sekä tietysti Matt Bellamyn teatraalista äänenkäyttöä. The Resistance kuulostaakin päällisin puolin varsin mahtipontiselta kokonaisuudelta, mutta ensi-ihastuksen jälkeen siitä on kuitenkin alkanut jäädä suuhun aavistuksen laimea maku. Vaikka platalla on runsaasti todella hienojakin hetkiä, kokonaisuutena se tuntuu jotenkin kliiniseltä. Osa kappaleista lipuu ohi ilman, että niihin saa kunnon otetta. Tämä ongelma kulminoituu Unnatural Selectionissa, joka tuntuu lähinnä valjummalta versiolta Musen aiemmista kitararock-vetoisista kappaleista.
The Resistancella Muse onnistuukin parhaiten niissä ei-kitaravetoisissa biiseissä. United States of Eurasia, jota on ollut mahdollista kuunnella netissä jo pitkään, jaksaa ihastuttaa edelleen. Tämä 2000-luvun We Are the Champions on juuri niin uljas kappale, kuin Queen-pastissin kuuluukin olla. Vähintään yhtä mielenkiintoinen tekele on jopa hieman jazzahtava I Belong to You (+Mon cœur s'ouvre à ta voix), jonka ranskankielinen väliosa on lainaa Samson et Dalila -oopperasta. Varmasti jo kömpelön ranskan lausunnankin vuoksi kappale kuulostaa hyvällä tavalla rosoiselta. Siinä on sellaista riskinottoa ja totutuista kaavoista poikkeamista, mitä olisin kaivannut levylle enemmänkin.
Mutta on silti sanottava, että tämän tekstin negatiivisuus johtuu pikemminkin huikeista odotusarvoista kuin levyn todellisesta tasosta. Muse on jo aiemmilla levyillään, varsinkin Origin of Symmetryllä (2001) ja Absolutionilla (2003), tehnyt kaiken niin hyvin, ettei siltä voi odottaa muuta kuin reilusti keskimääräistä parempaa levyä. Sellainen on myös uutukainen, mutta koska perustaso on jo niin kova, on helppo keskittyä niihin häiritseviin seikkoihin. Monen muun bändin tekemänä kehuisin The Resistancen maasta taivaisiin, ja se, etten sitä Musen kohdalla tee, on ainoastaan kohteliaisuus yhtä tämän vuosikymmenen parasta bändiä kohtaan.
Jee, ootinkin että koska kirjotat tästä ;) Mun mielestä on kivintä lukea tavallaan harrastekriitikoiden juttuja levyistä. Jotenkin se suhtautuminen on aina erilainen kuin lehtien palstoilla. Tai sitte se on mun korvien välissä.
VastaaPoistaVoisin tietyllä tavalla yhtyä kliinisyyteenkin (poiketen omasta arviostani kylläkin), mutta sitten taas verraten BH&R'iin laskelmoitua puhtautta on vähemmän.
Ehkä nää asiat selkiytyy ja muokkautuu ajan kanssa. Tai kun vaikka kuuntelee kaikki levyt putkeen.
Mä luen mielelläni sekä ns. tavisten että ammattikriitikoiden arvioita. Kyllähän ne eroaa paljon toisistaan niin katsantokannaltaan kuin muutenkin, ja se musta onkin niin kiehtovaa :)
VastaaPoistaTää Musen levy näyttää olevan juuri sellainen, etten oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Yhtenä hetkenä se tuntuu suunnilleen Musen parhaiden juttujen veroiselta ja toisena huonoimmalta Musen levyltä. Aika saa tosiaankin näyttää, mihin kohtaan levy oikeasti asettuu. Todennäköisesti ei kumpaankaan ääripäähän.