Rise Against Kaapelitehtaalla 27.10.

Rise Against on bändi, jonka olen toivonut tulevan Suomeen jo monen vuoden ajan. Kun keväällä sitten Suomen-keikasta uutisoitiin, odotukset nousivat heti taivaisiin. Energistä ja harvinaisen intohimoisen kuuloista melodista punkkia veivaava orkka on nimittäin levyltäkin kuunneltuna saanut adrenaliinin virtaamaan allekirjoittaneen suonissa ja kädet heilumaan ilmassa. Oli siis selvää, että keikalta odotin samoja fiiliksiä vähintäänkin tuplasti voimakkaampina.

Niitä fiiliksiä sainkin muutaman kappaleen aikana, mutta kokonaisuutena keikka ei vastannut megalomaanisia odotuksia. Tästä en kuitenkaan syytä niinkään bändiä vaan lähinnä onnetonta keikkapaikkaa. Kaapelitehdas on sekä akustiikaltaan että muodoltaan keikkapaikka helvetistä. Pitkä ja kapea tehdashalli kaikuu ja tekee soundeista aikamoista mössöä (jopa tällaisen täysin epämusikaalisen tyypin mielestä!), eikä kohtalaisen matalalla lavalla soittavaa bändiä yksinkertaisesti koko yleisö mahdu kunnolla näkemään. Eikä järjestelyjäkään voi hirveästi kehua. Henkilökuntaa paikalla oli liian vähän, minkä seurauksena vielä yhdeksältä keikan alkaessa ulko-ovien edessä kiemurteli pitkä jono. Itse onneksi selvisin sisälle muutamaa minuuttia yli yhdeksän, enkä missannut paljoakaan kauan odotetusta herkusta, mutta ihan alku keikasta meni hieman ohi toipuessani jonotusvittuuntumisesta.

Rise Against hoiti hommansa kuitenkin hyvin, ja se on pääasia. Huonoista soundeista huolimatta bändin parhaat kappaleet kuulostivat juuri niin tykeiltä kuin odottaa sopikin, eikä täydellisen Dancing for Rainin kajahtaessa ilmoille itkukaan ollut kaukana. Suhteessa levyversioihin parhaiten tosin toimivat rauhalliset ja akustiset vedot Swing Life Away ja Hero of War, mikä kertoo omaa kieltään keikkapaikan akustiikasta. Näiden kappaleiden lisäksi mieleen painuivat Prayer of the Refugee ja uuden levyn parhaimpiin biiseihin lukeutuva The Dirt Whispered. Settilista oli muutenkin ihan toimiva, mutta se olisi voinut sisältää pari biisiä enemmän vanhaa matskua - nyt kahdelta ensimmäiseltä levyltä kuultiin yhteensä vain yksi kappale.

Nyt Rise Against on nähty, mutta vieläkään en lakkaa toivomasta sen Suomeen saapumista. Bändi osoitti tällä keikalla potentiaalinsa energisellä esiintymisellään, joka sai yleisön hyvin messiin, mutta keikkapaikan toimimattomuudesta johtuen kokemus jäi varmasti puolet valjummaksi, mitä se olisi voinut olla jossain muualla. Seuraavaksi tilaukseen voisikin laittaa vaikka festarikeikan?

Muse Hartwall-areenalla 22.10.

Muse on vieraillut Suomessa vuosia sitten Nosturissa, sitten kaksi vuotta sitten Vanhassa jäähallissa ja nyt oli Hartwall-areenan vuoro. Seuraavaksi stadionille? Liian isolta areenalta sekään tuskin tuntuisi, koska ainakin Jaffalan bändin musiikki, karisma ja huikea lavarakennelma täyttivät hyvin.

Keikka alkoi reilusti myöhässä, mutta pitkä odottaminen ei latistanut fiiliksiä ainakaan katsomossa. Siitä piti huolen areenaa kiertänyt aalto. Innostuneen tunnelman aisti kaikesta, ja lopulta se purkautui huutomyrskyyn bändin aloittaessa keikan Uprisingilla (jota edelsi visuaalisesti hurjan hieno intro). Oma tunnelmani nousi vielä astetta korkeammalle kolmantena soitetun, Musen parhaan biisin New Bornin aikana. Kappaletta koristi hurja määrä areenaa risteileviä vihreitä valonsäteitä, jotka synnyttivät täydellisen audiovisuaalisen kokemuksen. Eikä paljon sen vähempää tarjonnut mikään muukaan kappale. Visuaalisesti keikka oli ehkä vieläkin herkullisempi kuin kahden vuoden takainen - jo ennen keikkaa mainitut nousevat ja laskevat pylväät toimivat hienosti - ja soitannollisesti Muse hoiti jälleen hommansa vankalla taidolla. Keikasta tosin huomasi, että se oli kiertueen ensimmäinen, koska kappaleesta toiseen siirtymiset eivät aina käyneet kovin jouhevasti, ja pieniä mokiakin sattui. Se ei kuitenkaan haitannut, vaan loi ainoastaan inhimillisyyden tuntua.

Kokonaisuutena konserttikokemus oli siis juuri niin huikea, kuin odotinkin: Niin uudet kuin vanhat biisitkin toimivat hienosti. Bändi soitti ja esiintyi vakuuttavasti sekä otti yleisöönkin hyvin kontaktia. Matt lauloi taas kauniisti. Mutta vähän nipottamistakin löytyy! Vaikka soundit kuulostivat ainakin katsomon takakaarteessa muuten hyviltä, basso korostui välillä liikaa. Myöskään biisilistaan en ollut aivan täysin tyytyväinen. Tai sanotaan vaikka, että se olisi voinut olla vieläkin parempi. Hienoja kappaleita ja ennen kaikkea hyviä live-biisejä oli kyllä jok'ikinen, mutta setissä olisi voinut olla enemmän yllätyksellisyyttä. Nyt siitä vastasi lähinnä näppärä pianovetoinen sovitus Cavesta, joka kuuluikin keikan huippuhetkiin. Sen ja jo mainitun New Bornin sekä parin muun kestosuosikkini lisäksi mieleeni jäi erityisesti encoren aloittanut Exogenesis-sinfonian ykkösosa Overture, joka häikäisi visuaalisesti.

Lopulta lähes kaksi tuntia kului käsittämättömän nopeasti, ja siitähän viimeistään tietää todella nauttineensa joka hetkestä. Tällä kertaa ei edes missään vaiheessa harmittanut, etten ollut kentällä, koska katsomossakin oli hyvä tunnelma päällä :)

Tässä vielä pari videota, jota olen keikan jälkeen fiilistellyt:
Overture
Plug in Baby

Parasta juuri nyt: Biffy Clyro

Vuoden vilkkain levysesonki alkaa olla ohi, ja monta hienoa levyä sen myötä löysikin tiensä hyllyyni. Ihan vielä ei kuitenkaan voi kääntää katseita ensi vuoteen, koska vielä marraskuussakin on herkkua tiedossa: 9.11. julkaistaan skotlantilaisen Biffy Clyron viides kokopitkä Only Revolutions. Bändiin en ole aiemmin ollut mitenkään valtavan ihastunut, mutta jo viime syksynä YleX:llä ahkeraan soinut Mountains koukutti minut, vaikka onkin varsin perusradiorock-biisi. Ja aivan yhtä hyvältä matskulta vaikuttavat kaikki muutkin toistaiseksi levyltä kuulemani kappaleet. Olennaisena osana syksyni soundtrackia onkin ollut That Golden Rule, jonka pitäisi kuulemma olla "the hardest track of the whole album". Siitä voisi päätellä, että levy lienee kokonaisuutena varsin poppia tavaraa, mikä passaa allekirjoittaneelle, koska mielestäni tämä bändi on parhaimmillaan juuri melodisissa, radioystävällisissä biiseissä.

Eli varmaankin tiedossa on sitten tämän kappaleen, The Captainin kaltainen levy. Ja hyvä levy varmasti onkin, jos muut kappaleet ovat läheskään yhtä laadukkaita, tarttuvia ja hauskoja!

Asa & Jätkäjätkät Tavastialla 16.10.

Viime aikoina Huvipuisto-blogi on ollut aika Asa-painotteinen, mutta eiköhän tämä nyt ole viimeinen Asaa koskeva teksti vähään aikaan. Tosin mielelläni kirjoittaisin herran musiikista tämänkin jälkeen, koska syksyn tunnelmallisissa fiiliksissä olen kelaillut Asan sanoituksia paljonkin ja oppinut arvostamaan niitä entistäkin enemmän. Mutta en tiedä, osaisinko tai uskaltaisinko edelleenkään kirjoittaa niistä mitään koherenttia tekstiä.

Joka tapauksessa nyt oli tarkoitus kirjoittaa muutama rivi perjantaisesta keikasta, joka oli osa viimeistä Asan & Jätkäjätkien rundia. Seuraavaksihan kokoonpanon nimi lyhenee pelkästään Jätkäjätkiksi, eli ensi vuonna on tiedossa bändilevy, jolla kuullaan tasapuolisesti niin Asan kuin Puppa J:n ja Joska Josafatinkin ääntä (näin kertoo Asan MySpace). Ja sehän passaa, koska hyvin on näiden kolmen yhteistyö tähänkin asti sujunut.

Tavastialla homma toimi jälleen niin kuin pitääkin. Meininki oli enimmäkseen letkeää ja hyväntuulista, mutta välillä myös vähän vakavoiduttiin. Tällä tarkoitan lähinnä keikan päättänyyttä Ärränpeetä -biisiä, josta kuultiin studioversiota rauhallisempi ja hitaampi sovitus. Se korosti kappaleen vakavaa, perheväkivaltaa käsittelevää sanoitusta ja toi biisiin ihan uudenlaisen ulottuvuuden. Hieno ja koskettava veto kertakaikkiaan. Lisäksi olin erityisen kiitollinen loistavasta Ikkunapaikka-kappaleesta sekä ylipäätään siitä, että Terveisiä kaaoksesta -levyltä tuli paljon matskua - se kun on itselleni tietyllä tavalla rakkain Asan albumeista, vaikka kokonaisuutena arvostankin Loppuasukasta vielä piirun verran enemmän.

Nyt on siis Asa bändeineen nähty neljästi tänä vuonna, ja se on ihan sopivasti. Joulukuisen Nosturin-keikan jätän siis väliin ja kiitän tyyppejä kovasti hienoista hetkistä!

AFI - Crash Love

2000-luvun AFIsta on monissa yhteyksissä käytetty termiä goottipunk. Vuoden 2000 The Art of Drowningia ja erityisesti vuoden 2003 Sing the Sorrow'ta sana kuvaakin ihan hyvin. Jälkimmäisenä mainitulle tunnusomaista oli jylhän melankolinen soundi yhdistettynä bändin punk-juuriin ja synkeisiin sanoituksiin. Edellisellä albumilla Decemberundergroundilla (2006) kuultiin kuitenkin jo uudenlaista AFIa, kun popimpi lähestymistapa korvasi osittain tuttua soundia, ja mukaan sotkettiin myös koneita.

90-luvun alussa Misfits-tyylisenä punkbändinä aloittanut AFI on siis kulkenut pitkän tien tähän päivään monien muutosten kautta, ja on helppo arvata, ettei se tälläkään kertaa halua tehdä edellistä levyään toista kertaa. Jo kullanvärisenä kimaltavasta, sydänkuvioisesta (kauniista!) kannesta ja uusien promokuvien lookista voi päätellä, että goottipunkista ei Crash Lovella ole tietoakaan. Eikä ole pahemmin mistään muustakaan punkista, sillä levy on AFIn tähänastisen uran selvästi pop-orientoitunein tuotos. Kappaleista lähinnä räväkkä Sacrilege muistuttaa bändin punk-taustasta. Toista, kepeintä ääripäätä puolestaan edustaa ihastuttava Veronica Sawyer Smokes.

Popista lähestymistavasta huolimatta Crash Love on kuitenkin selvä AFI-albumi. Bändin soundissa on edelleen sitä tuttua suurieleisyyttä ja dramaattisuutta, eikä ainakaan laulaja Davey Havokin maneereista voi erehtyä. Lisäksi levy ei kepeydestään huolimatta ole mitään shiny happy -kamaa. Soundissa on edelleen ripaus curemaista melankoliaa, ja sanoituspuoli on pysynyt tutun synkkänä, kuten voi päätellä jo "Darling, I Want to Destroy You" -tyylisistä kappaleiden nimistäkin.

Viimeistään nyt jotkut vanhan AFIn ystävät hylännevät bändin, mutta varmasti tilalle tulee vähintään yhtä monta uutta fania. Crash Love on nimittäin kauttaaltaan laadukas kokonaisuus, jonka biisimateriaali on tasaisen vahvaa. Aluksi levy tuntui vähän liiankin tasaiselta, koska yksittäisistä biiseistä potentiaaliselta hitiltä tuntui vain sulava End Transmission. Kuuntelukertojen määrän kasvettua muutkin kappaleet ovat kuitenkin kolahtaneet yksi toisensa jälkeen, ja yksi toisensa jälkeen ne ovat myös soineet tuntikausia päässä. Erityisesti suosittelen tsekkaamaan Okay, I Feel Better Now'n, Cold Handsin sekä levyn komean päätösraidan It Was Minen, joka noudattaa AFIn tapaa lopettaa albuminsa kohtalaisen eeppisesti.

Porcupine Tree - The Incident

Eräänä päivänä Porcupine Treen nokkamies Steven Wilson juuttui kolarin synnyttämään liikenneruhkaan. Traagisesta tapauksesta kehkeytyi jotain hyvääkin, koska poliisin "incident"-teksteillä varustetuista nauhoista syntyi idea uudelle levylle - The Incident on 14-osainen kokonaisuus, joka kertoo jollakin tavalla elämää muuttavista välikohtauksista.

Tyylillisesti The Incident on jossain määrin paluuta Porcupine Treen juurille. Siinä missä bändin edelliset levyt, In Absentia (2002), Deadwing (2005) ja Fear of a Blank Planet (2007) sisälsivät aiemmasta Porcupine Treen tuotannosta uupuvia metallisempia sävyjä, keskittyy uutukainen rauhalliseen, ilmavaan fiilistelyyn. Raskaampaa riffittelyä on tosin edelleen mukana maustamassa keitosta, mutta sen osuus on tällä kertaa edellislevyjä vähäisempi. Albumilla kuullaan myös sen nimibiisin verran Porcupine Treen varhaismateriaalille tunnusomaista elektronista soundia, joten The Incident tuntuukin ikään kuin yhdistelmältä yhtyeen tyyleistä.

The Incident on siis kuulohavainnon perusteella helppo tunnistaa Porcupine Treen levyksi. Selvä Porcupine Tree -kiekko se on myös siinä mielessä, ettei se aukea kovinkaan helposti. Ensikuuntelulla levystä jää mieleen vain Drawing the Line, jonka iskevä kertosäe kyllä tarjoaa runsaasti tarttumapintaa. Muita hitikkäitä raitoja levyllä ei sitten olekaan, eli Lazaruksen kaltaiset helposti lähestyttävät pop-biisit loistavat poissaolollaan. Tosin niinhän homman täytyy mennäkin, koska The Incident on tarkoitettu nimenomaan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, yhdeksi pitkäksi biisiksi, joka on jaettu neljääntoista keskenään varsin eripituiseen osaan. Yksittäisiä kappaleita levyltä on siis turha irrottaa, koska osat toimivat nimenomaan kokonaisuutena, joka lopulta palkitsee kärsivällisen kuuntelijan.

Luultavasti kirjoitan tätä arviota vähän liian aikaisin, koska en koe, että The Incident olisi vieläkään täysin avautunut minulle. Levy on kuitenkin jo osoittanut potentiaalinsa: Se on enemmän kuin osiensa summa. Se on moniulotteinen, vapaasti hengittävä kokonaisuus, joka tuntuu matkalta pois arkisesta todellisuudesta. Sen myönnän, että matkan varrelle mahtuu myös hieman pitkäveteisempiä etappeja, mutta kaunista kokonaisuutta ne eivät liiemmin häiritse.

(Ikään kuin bonuksena The Incidentin mukana tulee myös toinen cd, joka sisältää neljä irrallista kappaletta. Näihin en ole vielä ehtinyt/malttanut suuremmin paneutua, mutta erikoismainintana tähän loppuun haluan nostaa esille Remember Me Lover -nimisen raidan, jonka sanoitus on varsin avointa ja koskettavaa tavaraa.)

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Minä olen syntynyt vuonna 1986. Silloin oli kulunut jo kuusi vuotta Moskovan olympialaisista, joissa suomalainen kestävyysjuoksija edellisen kerran palkittiin olympialaisella mitalilla. 2000-luvulla Janne Holmén ja Jukka Keskisalo ovat toki tuoneet menestystä EM-kisoista, mutta siltikin suomalaisen kestävyysjuoksun kultavuodet ovat kaukana takanapäin. Enkä minä ole nähnyt niitä aikoja. Niinpä en myöskään voi täysin ymmärtää kestävyysjuoksun merkitystä kansallisidentiteetin luojana. Nykyisinkin Suomessa tosin juostaan paljon, mutta juoksun luonne on muuttunut. Kilpajuoksun rinnalle on tullut monia uusi lajeja, joiden pariin osa nuorista lahjakkuuksista suuntautuu. Niinpä melko harva tähtää enää kestävyysjuoksun huipulle, mutta yhä useampi juoksee kuntoilumielessä.

Maaninkavaaran toinen päähenkilö, viisikymppinen talonmies Martti Huttunen ei kuitenkaan kuntoilijoiden juoksubuumista perusta, vaan haikailee 70-luvun kultavuosien perään. Virén, Vasala, Väätäinen... Ketjulle on saatava jatkoa, ja sen ketjun jatkoksi pyrkiikin Martin poika Jarkko. Valmentajaisän unelma kokee kuitenkin pahan kolauksen Jarkon kadotessa laivalta, minkä jälkeen perheen Heidi-tytär alkaa terapoida surun murtamaa isäänsä juoksemalla. Uutta suomalaisen kestävyysjuoksun menestystarinaa ei tosin Heidistäkään synny, vaan yhä absurdimmaksi muuttuvat harjoitukset vievät perheen kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Miika Nousiaisen toisessa romaanissa siis juostaan, juostaan ja juostaan. Juoksun kautta päästään myös pohtimaan laajempia teemoja kuten perheen dynamiikkaa sekä Suomen nopeaa muutosta tekniikantäyteiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi ja keski-ikäisen miehen sopeutumista tähän yhteiskuntaan. Kaiken tämän Nousiainen tekee - esikoisensa Vadelmavenepakolaisen (2007) tapaan – huumorin tai pikemminkin tragikomiikan kautta varsin toteavalla ja helppolukuisella kirjoitustyylillä. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole ainoastaan hauska ja mukaansatempaava kirja, vaan se herättää myös kovasti ajatuksia ihmissuhteista ja yhteiskunnasta. Koskettava ja hieman ahdistavakin se onnistuu olemaan.

Nousiainen on kyennyt luomaan kirjansa henkilöistä sympaattisia hahmoja, joiden kohtalosta ainakin tämän lukijan oli pakko välittää. Omalla tavallaan sympaattinen ja surullinen hahmo on myös valmentajaisä Martti, vaikka tämä vaarantaakin tyttärensä terveyden ja unelmat omalla fanaattisuudellaan. Toki Martti on hahmona yliampuva, mutta tällä hahmolla on myös selvä todellisuuspohjansa. Onhan ihmiselle luontaista projisoida omia unelmiaan muihin ihmisiin ja kuvitella sokeasti toimivansa vain heidän parhaakseen. Ja lopulta juoksun nostaminen kaiken muun edelle on vain yksi tapa luoda tarkoitus elämälle, tehdä siitä merkityksellistä. Joku muu valitsee elämän sisällökseen uskonnon, joku toinen taas poliittisen ideologian, ja samalla tavalla näissäkin asioissa saatetaan mennä ns. terveen rajan yli. Vaikka huipputasolle tähtäävä kestävyysjuoksu tarjoaakin siis vain harvalle samastumiskohteen, niin jotakin tuttua Martti Huttusen mustavalkoisessa fanaattisuudessa on varmasti monelle. Juuri siksi Maaninkavaara saakin ajattelemaan.

Itselleni innokkaana penkkiurheilijana osa Maaninkavaaran viehätyksestä toki perustuu kestävyysjuoksutrivialle, mutta yhtä hyvin kirjasta voinevat pitää sellaisetkin, joille Kaarlo Maaningan tai Juha Väätäisen nimet eivät sano mitään. Maaninkavaaraa on helppo suositella jokaiselle, joka nauttii hyvästä henkilökuvauksesta, hienoista kasvutarinoista ja osuvasta yhteiskuntapohdinnasta. Tai miksei myös jokaiselle, joka yksinkertaisesti haluaa lukea sujuvasti eteenpäin kulkevaa, mukaansatempavaa tekstiä. Maaninkavaara on nimittäin kirja, jota on vaikea laskea käsistään, ja kun sen lopulta malttaa tehdä, kirja jää edelleen pyörimään mielen sopukoihin. Eli ei kai tässä voi muuta sanoa kuin, että seuraavaa Nousiaista odotellessa...