2000-luvun AFIsta on monissa yhteyksissä käytetty termiä goottipunk. Vuoden 2000 The Art of Drowningia ja erityisesti vuoden 2003 Sing the Sorrow'ta sana kuvaakin ihan hyvin. Jälkimmäisenä mainitulle tunnusomaista oli jylhän melankolinen soundi yhdistettynä bändin punk-juuriin ja synkeisiin sanoituksiin. Edellisellä albumilla Decemberundergroundilla (2006) kuultiin kuitenkin jo uudenlaista AFIa, kun popimpi lähestymistapa korvasi osittain tuttua soundia, ja mukaan sotkettiin myös koneita.
90-luvun alussa Misfits-tyylisenä punkbändinä aloittanut AFI on siis kulkenut pitkän tien tähän päivään monien muutosten kautta, ja on helppo arvata, ettei se tälläkään kertaa halua tehdä edellistä levyään toista kertaa. Jo kullanvärisenä kimaltavasta, sydänkuvioisesta (kauniista!) kannesta ja uusien promokuvien lookista voi päätellä, että goottipunkista ei Crash Lovella ole tietoakaan. Eikä ole pahemmin mistään muustakaan punkista, sillä levy on AFIn tähänastisen uran selvästi pop-orientoitunein tuotos. Kappaleista lähinnä räväkkä Sacrilege muistuttaa bändin punk-taustasta. Toista, kepeintä ääripäätä puolestaan edustaa ihastuttava Veronica Sawyer Smokes.
Popista lähestymistavasta huolimatta Crash Love on kuitenkin selvä AFI-albumi. Bändin soundissa on edelleen sitä tuttua suurieleisyyttä ja dramaattisuutta, eikä ainakaan laulaja Davey Havokin maneereista voi erehtyä. Lisäksi levy ei kepeydestään huolimatta ole mitään shiny happy -kamaa. Soundissa on edelleen ripaus curemaista melankoliaa, ja sanoituspuoli on pysynyt tutun synkkänä, kuten voi päätellä jo "Darling, I Want to Destroy You" -tyylisistä kappaleiden nimistäkin.
Viimeistään nyt jotkut vanhan AFIn ystävät hylännevät bändin, mutta varmasti tilalle tulee vähintään yhtä monta uutta fania. Crash Love on nimittäin kauttaaltaan laadukas kokonaisuus, jonka biisimateriaali on tasaisen vahvaa. Aluksi levy tuntui vähän liiankin tasaiselta, koska yksittäisistä biiseistä potentiaaliselta hitiltä tuntui vain sulava End Transmission. Kuuntelukertojen määrän kasvettua muutkin kappaleet ovat kuitenkin kolahtaneet yksi toisensa jälkeen, ja yksi toisensa jälkeen ne ovat myös soineet tuntikausia päässä. Erityisesti suosittelen tsekkaamaan Okay, I Feel Better Now'n, Cold Handsin sekä levyn komean päätösraidan It Was Minen, joka noudattaa AFIn tapaa lopettaa albuminsa kohtalaisen eeppisesti.
Aaah. Kiitos tästä! Pitää jotain kautta hommata levy itselle ja pian.
VastaaPoista