Minä olen syntynyt vuonna 1986. Silloin oli kulunut jo kuusi vuotta Moskovan olympialaisista, joissa suomalainen kestävyysjuoksija edellisen kerran palkittiin olympialaisella mitalilla. 2000-luvulla Janne Holmén ja Jukka Keskisalo ovat toki tuoneet menestystä EM-kisoista, mutta siltikin suomalaisen kestävyysjuoksun kultavuodet ovat kaukana takanapäin. Enkä minä ole nähnyt niitä aikoja. Niinpä en myöskään voi täysin ymmärtää kestävyysjuoksun merkitystä kansallisidentiteetin luojana. Nykyisinkin Suomessa tosin juostaan paljon, mutta juoksun luonne on muuttunut. Kilpajuoksun rinnalle on tullut monia uusi lajeja, joiden pariin osa nuorista lahjakkuuksista suuntautuu. Niinpä melko harva tähtää enää kestävyysjuoksun huipulle, mutta yhä useampi juoksee kuntoilumielessä.
Maaninkavaaran toinen päähenkilö, viisikymppinen talonmies Martti Huttunen ei kuitenkaan kuntoilijoiden juoksubuumista perusta, vaan haikailee 70-luvun kultavuosien perään. Virén, Vasala, Väätäinen... Ketjulle on saatava jatkoa, ja sen ketjun jatkoksi pyrkiikin Martin poika Jarkko. Valmentajaisän unelma kokee kuitenkin pahan kolauksen Jarkon kadotessa laivalta, minkä jälkeen perheen Heidi-tytär alkaa terapoida surun murtamaa isäänsä juoksemalla. Uutta suomalaisen kestävyysjuoksun menestystarinaa ei tosin Heidistäkään synny, vaan yhä absurdimmaksi muuttuvat harjoitukset vievät perheen kohti vääjäämätöntä tuhoa.
Miika Nousiaisen toisessa romaanissa siis juostaan, juostaan ja juostaan. Juoksun kautta päästään myös pohtimaan laajempia teemoja kuten perheen dynamiikkaa sekä Suomen nopeaa muutosta tekniikantäyteiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi ja keski-ikäisen miehen sopeutumista tähän yhteiskuntaan. Kaiken tämän Nousiainen tekee - esikoisensa Vadelmavenepakolaisen (2007) tapaan – huumorin tai pikemminkin tragikomiikan kautta varsin toteavalla ja helppolukuisella kirjoitustyylillä. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole ainoastaan hauska ja mukaansatempaava kirja, vaan se herättää myös kovasti ajatuksia ihmissuhteista ja yhteiskunnasta. Koskettava ja hieman ahdistavakin se onnistuu olemaan.
Nousiainen on kyennyt luomaan kirjansa henkilöistä sympaattisia hahmoja, joiden kohtalosta ainakin tämän lukijan oli pakko välittää. Omalla tavallaan sympaattinen ja surullinen hahmo on myös valmentajaisä Martti, vaikka tämä vaarantaakin tyttärensä terveyden ja unelmat omalla fanaattisuudellaan. Toki Martti on hahmona yliampuva, mutta tällä hahmolla on myös selvä todellisuuspohjansa. Onhan ihmiselle luontaista projisoida omia unelmiaan muihin ihmisiin ja kuvitella sokeasti toimivansa vain heidän parhaakseen. Ja lopulta juoksun nostaminen kaiken muun edelle on vain yksi tapa luoda tarkoitus elämälle, tehdä siitä merkityksellistä. Joku muu valitsee elämän sisällökseen uskonnon, joku toinen taas poliittisen ideologian, ja samalla tavalla näissäkin asioissa saatetaan mennä ns. terveen rajan yli. Vaikka huipputasolle tähtäävä kestävyysjuoksu tarjoaakin siis vain harvalle samastumiskohteen, niin jotakin tuttua Martti Huttusen mustavalkoisessa fanaattisuudessa on varmasti monelle. Juuri siksi Maaninkavaara saakin ajattelemaan.
Itselleni innokkaana penkkiurheilijana osa Maaninkavaaran viehätyksestä toki perustuu kestävyysjuoksutrivialle, mutta yhtä hyvin kirjasta voinevat pitää sellaisetkin, joille Kaarlo Maaningan tai Juha Väätäisen nimet eivät sano mitään. Maaninkavaaraa on helppo suositella jokaiselle, joka nauttii hyvästä henkilökuvauksesta, hienoista kasvutarinoista ja osuvasta yhteiskuntapohdinnasta. Tai miksei myös jokaiselle, joka yksinkertaisesti haluaa lukea sujuvasti eteenpäin kulkevaa, mukaansatempavaa tekstiä. Maaninkavaara on nimittäin kirja, jota on vaikea laskea käsistään, ja kun sen lopulta malttaa tehdä, kirja jää edelleen pyörimään mielen sopukoihin. Eli ei kai tässä voi muuta sanoa kuin, että seuraavaa Nousiaista odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti