Lapko - I Shot the Sheriff

Influenssa kaatoi petiin muutamaksi päiväksi, eikä sinä aikana ollenkaan huvittanut musiikkia kuunnella. Ei mua kipeänä yleensäkään huvita, vaan näivetän aivojani tv-sarjoilla. Mutta nyt on jäänyt tauti taakse, ja jaksan taas kiinnostua musiikista. Kuten Lapkon uudesta kappaleesta, joka on ensimmäinen sinkku tulevalta levyltä. Ei nyt mikään hirvittävän mielenkiintoinen kappale mutta sinkkuna oikein toimiva ralli. Lupailee kelvollista levyä.

Placebo Helsingin Jäähallissa 15.11.2009

Placebo on aikoinaan ollut minulle suunnilleen niin tärkeä, kuin musiikki vaan voi olla. Silti eilinen keikka oli ensimmäinen kerta, kun näen tämän vuosien takaisen suosikkini livenä. Edellisen Helsingin-keikan jätin väliin, koska silloin useita kymmeniä euroja kustantanut lippu ei tuntunut hintansa arvoiselta - siihen aikaan en yksinkertaisesti ollut erityisen kiinnostunut Placebosta, koska Meds-levy ei kohdallani kestänyt kuuntelua, ja olin vanhoihinkin levyihin hieman kyllästynyt. Pitkä kuuntelutauko muutti kuitenkin tilannetta, ja nyt jaksan taas luukuttaa oikeastaan mitä tahansa Placebon albumeista. Myös uusin Battle for the Sun on nyt myöhäissyksyllä löytänyt uudelleen tiensä soittimeeni tuomaan energiaa päiviini, vaikka senkin kesän jälkeen hetkeksi hylkäsin.

Suhteeni Placeboon on siis ollut on/off-laatua. Nyt on-vaihteen ollessa päällä olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä näkemään tuo teinivuosieni suuri rakkaus, koska kesäisen Provinssi-visiitin missaaminen vähän harmitti. Olin tosin hieman skeptinen keikan suhteen, koska edellinen Jäähalli-vierailu oli yleisen mielipiteen mukaan laimeahko. Mutta tällä kertaa homma onneksi toimi loistavasti, eikä tylsää hetkeä tarvinut illan aikana kokea.

Ennen illan päätähtiä yleisöä lämmitteli aussilainen Expatriate, jonka indie rock todella lämmitti ainakin minua. Olin jo ennen keikkaa ehtinyt jonkin verran tutustua bändiin Spotifyn avustuksella, mutta livenä se vakuutti vieläkin enemmän - ei siis epäilystäkään siitä, ettenkö yhä jatkaisi Expatriateen tutustumista. (Tosin myönnettäköön, että meinasin turhamaisuuttani missata bändin kokonaan, koska meikkailussa ja kenkien valitsemisessa meni sitten vähän kauemmin kuin piti... mutta onneksi hallilla ei kahdeksan maissa jonoja ollut, joten olin kentällä suunnilleen ajoissa.)

Ennen Placebon lavalle saapumista fiilikset olivat siis korkealla, ja siellä ne pysyivätkin. Placebo aloitti settinsä energisesti uuden levynFor What It's Worth-Ashtray Heart -kaksikolla, jotka toimivatkin keikan aloittajina aivan loistavasti. Yleisöllekin ne näyttivät - kaikkien muidenkin uusien kappaleiden tapaan - kelpaavan jopa yllättävän hyvin, joten tunnelma kentällä pysyi koko ajan tasaisen hyvänä. Erityisen kunniamaininnan kappaleista ansaitsee kuitenkin ensimmäisen encoren aloittanut Bright Lights, jonka liveversio oli vielä levyversiotakin parempi siitäkin huolimatta, että mielestäni kappale on levyltäkin kuultuna Placebon viime vuosien parhaita.

Moni muukin biisi kuulosti livenä studioversiota paremmalta. Selvin esimerkki tästä oli Because I Want You, josta kuultiin rauhallinen sovitus. Vastaavanlainen versio Twenty Yearsista kuului myös keikan kohokohtiin. Enkä tietenkään voi jättää mainitsematta mahtavaa Taste in Meniä, joka edustaa sen ajan Placeboa, josta selvästi eniten pidän.

Totuus onkin se, että jos saisin vapaasti päättää, millaisen setin haluan Placebolta kuulla, se olisi melko toisenlainen kuin tämä nyt kuultu. Mutta toisaalta on ilo katsoa nykyistä positiivista ja toiveikasta Placeboa. Nuori Steve Forrest on rumpalina selvästi tuonut uutta eloa bändiin. Tämä näkyi luonnollisesti Forrestin itsensä energisenä esiintymisenä, mutta samalla myös Brian Molko ja Stefan Olsdal vaikuttivat rennoilta ja hyväntuulisilta. Ja se on aina tärkeämpää kuin omien lempibiisien kuuleminen.

Kaiken muun hyvän lisäksi keikka oli visuaalisestikin tyylikäs, ja erityisen onnistunut ratkaisu oli katon käyttäminen screeninä. Niinpä kokonaisfiilis illasta jäi varsin reilusti plussan puolelle. Voi olla, että 15-vuotiaana Placebo-hulluna olisin nauttinut kokemuksesta vieläkin enemmän, mutta en tiedä, onko se teinityttö lopulta sittenkään kovin kaukana. Jaksoinhan eilen myös ihailla silmät suurina Brianin ulkonäköä, mitä en ole muutamaan vuoteen ihan vastaavalla innolla tehnyt :)

Red Number Two - These Things Take Time

Vähän päälle kuukausi sitten en ollut ikinä kuullutkaan yhtyeestä nimeltä Red Number Two. Sitten näin monella eri foorumilla mainostettavan kyseisen bändin esikoislevyä, jota oli mahdollisuus kuunnella MySpacessa (ja on itse asiassa vieläkin). Klikkaus MySpaceen paljasti kyseessä olevan "ainutlaatuinen sekoitus alternative rockia, indietä, post-rockia ja progressiivisia elementtejä" (suomennettu lainaus bändin esittelytekstistä). Tästä yhdistelmästä syntyvää tunnelmaa kuvataan kauniiksi ja melankoliseksi. Kun yhtye vielä mainitsee vaikutteikseen muun muassa Oceansizen, Katatonian, Mew'n ja Fugazin, alkaa homma kuulostaa todella hyvältä. Mieleen tulee kuva monitasoisesta, tunnelmallisesta, maalailevasta bändistä, joka yhdistelee herkkyyttä ja raskautta olematta kuitenkaan metallia. Tällaiseen kuvaukseen sopivat yhtyeet ovat juuri niitä, joita Suomessa on mielestäni liian vähän. Niinpä Red Number Two on todella tervetullut lisä Suomen musiikilliseen kenttään, eikä pelkästään genrensä vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, että bändin ensimmäinen kokopitkä on toimiva ja hämmästyttävän valmiin kuuloinen paketti. Tervetullut bändi on myös siksi, että se tuo jossain määrin mieleeni niin ikään suomalaisen, nyt jo kuopatun Fumen, jonka hajoaminen oli harvinaisen kurja juttu.

These Things Take Time on kaikkea sitä, mitä Red Number Twon luvataankin olevan. Levyä voi kuvata progressiiviseksi alternative rockiksi, jossa on myös metallivaikutteita ja post-rockin sävyjä. Rauhallisen, herkän tunnelmoinnin ja raskaampien kohtien vuorottelusta syntyy monisävyinen, vahva tunnelma, joka kantaa hyvin läpi levyn. Biisimateriaali on tasavahvaa, eikä huteja platalta löydy, mutta joku ehkä voisi laskea miinukseksi sen, että myöskin hittimateriaali loistaa poissaolollaan. Itseäni se ei kuitenkaan häiritse, koska These Things Take Time toimii erinomaisesti nimenomaan albumikokonaisuutena eikä yksittäisten biisien kokoelmana.

Levyn ainoa pieni heikkous onkin mielestäni vokalisti Jami Haaviston osuus. Miehen ääni on kyllä persoonallinen, miellyttävä ja toimiva, mutta paikoitellen tuntuu, ettei se kannattele riittävästi bändin isoa soundia. Tämä menee kuitenkin kosmeettisen nipotuksen puolelle, ja kaiken kaikkiaan Red Number Two on tehnyt levynsä kanssa riemastuttavan hyvää työtä. Ja töitä bändi on albumin eteen todellakin tehnyt, koska se on myös tuottanut levyn itse ja pukannut sen pihalle oman levy-yhtiönsä (Sevastopol Records) kautta. Pitkäjänteinen työ toivottavasti palkitaan lisääntyvänä suosiona, koska tälle bändille todella soisi hyvän tulevaisuuden.

Levyä voi siis kuunnella MySpacessa sekä myös Spotifyssa. Loppuun vielä video The Glass Walls -biisistä.

The XX - XX

(Viime aikoina mulla on ollut ja varsinkin tulee olemaan suhteellisen paljon säännöllisiä kirjoitushommia opiskeluihin liittyen, joten voi olla, että päivitystahti ei tästä ainakaan tiheämmäksi muutu. Mutta toisaalta onhan tämä bloggaaminen hyvää vastapainoa esseille ja opintopäiväkirjoille... :)

Muutamia vuosia sitten perustettu lontoolainen The XX on täydellistä musiikkia pimeään syksyyn. Olen kuunnellut nuoren nelikon debyyttialbumia pari kertaa päiväsaikaan ja huomannut, että jotain olennaista levystä silloin puuttuu. The XX:n minimalistinen, tummasävyinen musiikki kaipaa taustakseen rauhallisen tunnelman, joka löytyy helpoiten illalla, kun ulkomaailma tuntuu olevan jossain kaukana.

The XX on hillitty ja vähäeleinen yhtye. Jo levyn kansitaide on vähäeleistä mutta tyylikästä, ja juuri samoilla sanoilla kuvailisin myös bändin musiikkia. The XX:n soundissa on postpunkin jäätävyyttä, mutta samalla siinä on myös lämpimiä sävyjä - yöllistä raukeutta ja levollisuutta. Vähäisistä aineksista - kaiutetuista kitarasta ja bassosta, konesoundeista ja koskettimista - on siis saatu aikaiseksi moniulotteinen kokonaisuus, jossa tärkeä osansa on vielä kahden laulajan vuorottelulla. Romey Madley Croftin ja Oliver Simin duetointi on nimittäin yksi lisä The XX:n musiikissa esiintyviin vastakohtapareihin: Simin laulu on vähäeleistä, monotonista ja laiskaa, mutta Croft lisää musiikkiin sävyjä lämpimämmällä äänellään ja jonkin verran eläväisemmällä laulutyylillään.

The XX on oivallinen esimerkki siitä, että vahvatunnelmainen levy ei välttämättä synny mahtipontisuudesta, vaan voimakkaan tunnelman voi luoda myös minimalistisuuden kautta. Tämä taitava nelikko ei todellakaan alleviivaa mitään musiikissaan, vaan luottaa omaan, hiljaiseen näkemykseensä. Ja se näkemys on tuottanut oikein hyvän albumin, joka ei ihan helposti päästä hypnoottisesta otteestaan irti.

Uutta Weezeriä

Weezerin huomenna Suomessa julkaistava tuore lätty Ratitude löytyy jo Spotifysta. Vaikka mua ei viime vuosien Weezer-julkaisut ole mitenkään hirveästi kiinnostaneet, piti tämä levy tsekata, koska sinkkubiisi (If You're Wondering if I Want You To) I Want You To oli sen verran pirtsakka ja menevä tapaus. Ja pimeään marraskuuhunhan tarvitaan tällaista iloista meininkiä, jota levy tarjoaa laajemminkin. Ensikuuntelun perusteella ihan kelpo tapaus, johon täytyy tutustua vielä lisää.

Ja hyvän mielen tuo myös tämä video: