Placebo on aikoinaan ollut minulle suunnilleen niin tärkeä, kuin musiikki vaan voi olla. Silti eilinen keikka oli ensimmäinen kerta, kun näen tämän vuosien takaisen suosikkini livenä. Edellisen Helsingin-keikan jätin väliin, koska silloin useita kymmeniä euroja kustantanut lippu ei tuntunut hintansa arvoiselta - siihen aikaan en yksinkertaisesti ollut erityisen kiinnostunut Placebosta, koska Meds-levy ei kohdallani kestänyt kuuntelua, ja olin vanhoihinkin levyihin hieman kyllästynyt. Pitkä kuuntelutauko muutti kuitenkin tilannetta, ja nyt jaksan taas luukuttaa oikeastaan mitä tahansa Placebon albumeista. Myös uusin Battle for the Sun on nyt myöhäissyksyllä löytänyt uudelleen tiensä soittimeeni tuomaan energiaa päiviini, vaikka senkin kesän jälkeen hetkeksi hylkäsin.
Suhteeni Placeboon on siis ollut on/off-laatua. Nyt on-vaihteen ollessa päällä olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä näkemään tuo teinivuosieni suuri rakkaus, koska kesäisen Provinssi-visiitin missaaminen vähän harmitti. Olin tosin hieman skeptinen keikan suhteen, koska edellinen Jäähalli-vierailu oli yleisen mielipiteen mukaan laimeahko. Mutta tällä kertaa homma onneksi toimi loistavasti, eikä tylsää hetkeä tarvinut illan aikana kokea.
Ennen illan päätähtiä yleisöä lämmitteli aussilainen Expatriate, jonka indie rock todella lämmitti ainakin minua. Olin jo ennen keikkaa ehtinyt jonkin verran tutustua bändiin Spotifyn avustuksella, mutta livenä se vakuutti vieläkin enemmän - ei siis epäilystäkään siitä, ettenkö yhä jatkaisi Expatriateen tutustumista. (Tosin myönnettäköön, että meinasin turhamaisuuttani missata bändin kokonaan, koska meikkailussa ja kenkien valitsemisessa meni sitten vähän kauemmin kuin piti... mutta onneksi hallilla ei kahdeksan maissa jonoja ollut, joten olin kentällä suunnilleen ajoissa.)
Ennen Placebon lavalle saapumista fiilikset olivat siis korkealla, ja siellä ne pysyivätkin. Placebo aloitti settinsä energisesti uuden levynFor What It's Worth-Ashtray Heart -kaksikolla, jotka toimivatkin keikan aloittajina aivan loistavasti. Yleisöllekin ne näyttivät - kaikkien muidenkin uusien kappaleiden tapaan - kelpaavan jopa yllättävän hyvin, joten tunnelma kentällä pysyi koko ajan tasaisen hyvänä. Erityisen kunniamaininnan kappaleista ansaitsee kuitenkin ensimmäisen encoren aloittanut Bright Lights, jonka liveversio oli vielä levyversiotakin parempi siitäkin huolimatta, että mielestäni kappale on levyltäkin kuultuna Placebon viime vuosien parhaita.
Moni muukin biisi kuulosti livenä studioversiota paremmalta. Selvin esimerkki tästä oli Because I Want You, josta kuultiin rauhallinen sovitus. Vastaavanlainen versio Twenty Yearsista kuului myös keikan kohokohtiin. Enkä tietenkään voi jättää mainitsematta mahtavaa Taste in Meniä, joka edustaa sen ajan Placeboa, josta selvästi eniten pidän.
Totuus onkin se, että jos saisin vapaasti päättää, millaisen setin haluan Placebolta kuulla, se olisi melko toisenlainen kuin tämä nyt kuultu. Mutta toisaalta on ilo katsoa nykyistä positiivista ja toiveikasta Placeboa. Nuori Steve Forrest on rumpalina selvästi tuonut uutta eloa bändiin. Tämä näkyi luonnollisesti Forrestin itsensä energisenä esiintymisenä, mutta samalla myös Brian Molko ja Stefan Olsdal vaikuttivat rennoilta ja hyväntuulisilta. Ja se on aina tärkeämpää kuin omien lempibiisien kuuleminen.
Kaiken muun hyvän lisäksi keikka oli visuaalisestikin tyylikäs, ja erityisen onnistunut ratkaisu oli katon käyttäminen screeninä. Niinpä kokonaisfiilis illasta jäi varsin reilusti plussan puolelle. Voi olla, että 15-vuotiaana Placebo-hulluna olisin nauttinut kokemuksesta vieläkin enemmän, mutta en tiedä, onko se teinityttö lopulta sittenkään kovin kaukana. Jaksoinhan eilen myös ihailla silmät suurina Brianin ulkonäköä, mitä en ole muutamaan vuoteen ihan vastaavalla innolla tehnyt :)
Mulle Placebo on tällä hetkellä tärkeintä, mitä musiikki voi tarjota :D Ollut muutaman vuoden. Aina välillä joku yrittää kiilata ohi, mutta ei vaan pääse.
VastaaPoistaKivaa, että nautit keikasta! :) Itsellä soi tällä hetkellä täällä tuo Expatriate ;)