Parhaat levyt vuonna 2009

Tämä traditioksi muodostunut vuosilistaus oli tällä kertaa miellyttävän vaikea tehtävä. Pari edellistä vuotta olivat musiikillisesti suhteellisen köyhiä, mutta vuonna 2009 on ollut toinen ääni kellossa. Ihan alkuvuodesta hyviä levyjä ilmestyi niukasti, mutta keväästä lähtien niiden virta oli ehtymätön, enkä ole vieläkään ehtinyt tutustua riittävästi läheskään kaikkiin mielenkiintoisiin plattoihin. Niinpä kymmenkunta potentiaalista listalle kipuajaa on vielä odottamassa tarkempaa kuuntelua. Vuoden päästä tämä lista saattaisi siis näyttää aika toisenlaiselta. Erilaiselta se voisi näyttää myös esimerkiksi viikon päästä, koska sekä listan alku- että loppupään levyjä oli aika mahdotonta (ja käytännössä aivan turhaa) laittaa järjestykseen. Järjestyksen miettiminen on kuitenkin minulle suurta hupia, joten sellaisen laadin nytkin, vaikka ykkössijalle teki mieli laittaa kuusi levyä ja vaikka listan loppupään levyt (ja muutamat listalta ulos jääneet tapaukset) ovat keskenään aivan yhtä hyviä.

Ja koska top 15 -listalle eivät kaikki hyvät albumit mahtuneet, täytyy mainita vielä muutama paljon kuunneltu levy. Niukimmin listan ulkopuolelle jäivät siis Alexisonfiren Old Crows/Young Cardinals, Billy Talentin III, Major Labelin When I Am With You You Are Safe sekä vasta ihan loppuvuodesta löydetty Miike Snown s/t, joka hyvin todennäköisesti olisi listalla, jos olisin ehtinyt kuunnella levyä enemmän.

Mutta juuri tällä hetkellä vuoden top 15 näyttää tältä:

15. Placebo - Battle for the Sun
Suhtautumiseni tähän levyyn on ollut melkoista vuoristorataa. Kesällä sen julkaisun aikoihin levy tuntui oikeinkin hyvältä ja ainakin reilusti paremmalta kuin edeltäjänsä Meds, mutta kyllästyminen tuli nopeasti. Sitä sitten kestikin pitkään, kunnes taas ennen Suomen-keikkaa platta alkoi maistua. Keikan jälkeenkin kuuntelin sitä kovasti, mutta ihan viime viikkoina se on jälleen unohtunut. Ilman livekokemusta Battle for the Sun olisikin varmasti jäänyt listan ulkopuolelle, mutta nyt päätin nostaa sen mukaan, koska se on kuitenkin välillä kolahtanut ihan hyvin, vaikka onkin aika tasapaksu kokonaisuus Placebon ensimmäisiin levyihin verrattuna.

14. AFI - Crash Love
Levy, joka on täynnä ihan hyviä ja oikein tarttuvia kappaleita. Ne kappaleet eivät vaan tunnu millään lailla ajattomilta, enkä siis usko, että kuuntelen tätä levyä enää vuoden saatikka useamman päästä. Jos Crash Love olisi julkaistu alkuvuodesta, sitä tuskin löytyisi tältäkään listalta. Mutta on joka tapauksessa hyvä, että AFI on aikuistunut ja hylännyt huutolaulut kokonaan. Bändi on mennyt oikeaan suuntaan, mutta ei ole vielä onnistunut uudessa soundissaan ihan täydellisesti.

13. Porcupine Tree - The Incident
Tunnelmallinen albumi, joka on nimenomaan hyvä levykokonaisuus. Ansioistaan huolimatta se on silti jäänyt minulle aika etäiseksi, kuten teki myös Fear of a Blank Planet. Porcupine Treessä hyvää on kuitenkin se, että bändillä on jokaisella levyllään selvä visio ja tietty voimakas tunnelma. Sellainen todella on myös tällä kiekolla, mikä nostaa sen arvoa.


12. Red Number Two - These Things Take Time
Todella miellyttävä debyyttilevy bändiltä, josta en ollut ennen syksyä kuullut yhtään mitään. Red Number Two kuulostaa yhtyeenä valmiilta, mutta ihan täysosumaan se ei vielä yllä. Ehkä sitten ensi kerralla?





11. Biffy Clyro - Only Revolutions
Tasavahva levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä muttei toisaalta myöskään kovin montaa tykkikappaletta. Kaipaisin levylle vähän enemmän särmää, koska tällaisenaan se on hieman liian turvallinen ja MTV-ystävällinen. Silti Biffy Clyrossa on edelleen jäljellä kulmikkuutta, mikä tekee siitä keskimääräistä MTV-bändiä tuhat kertaa mielenkiintoisemman ja paremman.


10. The XX - XX
Vuoden uusi tulokas! On hämmästyttävää, kuinka todella minimalistisella soundilla voidaan saada aikaiseksi näin tiheä tunnelma, mikä teki levystä täydellisen pimeisiin syysiltoihin. Olen aika varma, että The XX eksyy soittimeen jatkossakin nimenomaan syksyllä.




9. Editors - In This Light and on This Evening
Editorsin uutukainen oli minulle henkilökohtaisesti vuoden suurimpia yllättäjiä. Olin aiemmin pitänyt bändiä lähinnä valjuna Interpol-kopiona, mutta tämä levy muutti käsityksiäni. Enää Editors ei niinkään kuulosta Interpolilta vaan lähinnä jonkinlaiselta Joy Divisionin ja Depeche Moden välimuodolta, jolla on kuitenkin myös omaa näkemystä. Ei bändin soundi edelleenkään mikään erityisen omaperäinen ole, mutta on se paljon mielenkiintoisempi kuin aiemmin. Koneet sopivat Editorsin musiikkiin loistavasti, ja kun levyltä on vielä helppo nostaa esiin useampi todellinen helmi (Papillon, Bricks and Mortar, huiman kaunis The Boxer...), ei levyä voi pitää muuna kuin erittäin hyvänä kokonaisuutena.

8. Asa & Toverit - Via Karelia
Asa säilyttää yhä asemansa tämän hetken mielenkiintoisimpana ja kenties innovatiivisimpana suomalaisena artistina, vaikka Via Karelia onkin lähempänä perinteistä räppiä kuin Asan kaksi edellistä levyä. Kappaleiden taustat ovat silti edelleen monipuolisia eksoottisine soittimineen, eikä Asan sanoituskynä ole tylsistynyt yhtään. Ihan huippusijoille levy ei kuitenkaan yllä puhtaasti siitä syystä, että Asa on pystynyt aiemmin vieläkin parempaan - sekä Terveisiä kaaoksesta että Loppuasukas ovat molemmat niin vaikuttavia kokonaisuuksia, lähes taideteoksia, että Via Karelia väkisinkin hieman kalpenee niiden rinnalla.

7. Rubik - Dada Bandits
Rubik on sitten se Suomen mielenkiintoisin bändi tällä hetkellä. Debyyttilevy Bad Conscience Patrol oli vielä vähän epätasainen ja hapuileva, mutta Dada Banditsilla Rubikin soundi on kypsynyt ja vahvistunut. Tästä kuplivasta, ympäriinsä poukkoilevasta, iloisesta levystä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Se ihan totaalinen kolahtaminen on jäänyt itselläni vielä tulematta, mutta luulen, että sellainen voi ajan myötä vielä tulla. Tästä porukasta Dada Bandits onkin yksi todennäköisimpiä tulevaisuuden klassikoita.

6. Traffic Island - Meet Me in the Middle Class
Alkuun tasapaksun kuuloisesta kitararock-levystä kuoriutui lopulta oikea helmi, joka keräsi kuuntelukertoja varsin kunnioitettavan määrän. Myös Traffic Island on onnistunut toisella yrittämällä tekemään huomattavasti mielenkiintoisemman levyn kuin debyytti oli - tuntuu, että bändi on kasvanut teini-iästä aikuisuuteen. Sen matkan varrella mukaan on tarttunut myös aikuisuuden huolia, mutta elämänilo Traffic Islandissa kuuluu silti edelleen. Ja mainittava on myös toimiva sanoituspuoli. Yksinkertaiset ja helppotajuiset lyriikat ovat parhaimmillaan näppäriä ja persoonallisiakin.

5. Muse - The Resistance
Levy, johon minun on ollut todella vaikea suhtautua, enkä vieläkään meinannut osata päättää, ansaitseeko Muse ykköspaikan listalla vai esimerkiksi kymppisijan. Välillä The Resistance on tuntunut aivan täydelliseltä levyltä, mutta yhtä usein siinä on häirinnyt tietty yllätyksettömyys ja kliinisyys. Mielestäni tällä levyllä ei vaan ole tarpeeksi samanlaista huikeaa tunnetta ja intohimoa kuin vaikkapa New Bornin tai Stockholm Syndromen kaltaisissa kappaleissa. Silti täytyy sanoa, että sävellykset The Resistancella ovat huippuluokkaa, ja parhaimmillaan levy on lähes yhtä loistava kuin Musen ykkösbiisit.

4. Dredg - The Pariah, the Parrot, the Delusion
Pitkä ja kunnianhimoinen levy, jonka vahva tunnelma kantaa alusta loppuun. Tämä albumi toimii nimenomaan kokonaisuutena, ja varsinaisten kappaleiden väliin ripotellut välisoitot tukevat sitä. Dredg on oman tiensä kulkija, joka on muuttanut jokaisella levyllä soundiaan kuulostaen aina kuitenkin vain ja ainoastaan itseltään. Jään innolla odottamaan seuraavaa askelta Dredgin uralla, mutta on vaikeaa uskoa, että tästä voisi enää parantaa.

3. White Lies - To Lose My Life...
White Liesiin pätevät tasan samat sanat kuin Traffic Islandiin - aluksi valjun kuuloisesta levystä muodostui suurensuuri suosikki. To Lose My Life... lieneekin vuoden kuunnelluin levyni, mutta kolmospaikkaa korkeampaa sijaa en sille siltikään halunnut antaa, koska en ole vielä ihan varma siitä, onko White Liesilla tulevaisuutta. Pidän bändistä nyt aivan valtavasti, mutta pelkään, että lopulta se hukkuu muiden samanlaisten post punk -tyylisten brittibändien joukkoon. Toki White Liesin biisimateriaali on vahvaa, mutta toistaiseksi ehkä suurempi osa sen karismasta perustuu valtavan hyville sanoituksille. Novellimaiset tarinat melko erikoisistakin aiheista (lentopelko, sähköshokkihoito, kidnappausdraama...) pitävät mielenkiinnon korkealla.

2. Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away
No More Stories... ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta se kertoo enemmän Mew'n kuin tämän levyn tasosta. Tälläkin platalla Mew kuulostaa harvinaisen lumoavalta, satumaiselta ja kauniilta. Synkähköön ja kitarapainotteiseen And the Glass Handed Kitesiin verrattuna mukana on nyt myös keveyttä ja postrockmaista ilmavuutta. Se tekee levystä aiempaa Mew'n tuotantoa taiteellisemman, mutta mukana kokonaisuutta tasapainottamassa on myös pari suoraviivaisempaa raitaa. Levy onkin toimiva kokonaisuus, jolta löytyy myös joukko yksittäisiä ässäbiisejä. Mitä muuta voi enää vaatia?

1. PMMP - Veden varaan
PMMP on Veden varaan on aiempaa PMMP:tä seesteisempi, paikoitellen indiemmän kuuloinen ja ennen kaikkea yhtenäisempi levy. Näiden seikkojen vuoksi se on mielestäni parempi kuin yksikään bändin edellisistä levyistä. Lisäksi sanoitukset ovat tällä levyllä ehkä vieläkin parempia kuin PMMP:llä yleensä. Tarinat siitä, miten elämä menee eri tavalla kuin on toivonut ja haaveillut, ovat koskettavia, ja niiden maailmaan on helppo päästä sisään. Veden varaan tuntuu merkittävältä ja ajattomalta levyltä - sellaiselta, joka jaksaa liikuttaa todennäköisesti vielä hyvin pitkään.

Parhaat biisit vuonna 2009

Aloitetaan vuosilistojen tekeminen siitä helpommasta listasta. Albumien listaaminen vaatii vielä miettimistä, koska vuonna 2009 julkaistiin todella monta hyvää levyä, joista yksikään ei kuitenkaan räjäyttänyt tajuntaa mitenkään täydellisesti. Biiseissä on sentään vähän enemmän tasoeroja, vaikka sijat vitosesta eteenpäin meneekin melkein arpomiseksi.

Biisit löytyvät kokoamastani Spotify-soittolistasta, ellei toisin mainita.

1. Mew - Beach
Tuntuu jotenkin hassulta listata ykköseksi tällainen alle kolmeminuuttinen, suoraviivainen pop-kappale, koska se on peräisin levyltä, jota luonnehtii pikemminkin progressiivinen lähestymistapa yhdistettynä kepeään leijailuun ja maalailuun. Arvostan kyllä melkein kaikki levylle tyypillisemmätkin kappaleet korkealle, mutta minkäs teet, jos eniten kolahtaa tämä täydellinen, jollain tapaa hyvin koskettava ja unenomainen pop-veisu.

2. PMMP - San Francisco
Tälle biisille menee vuoden sanoitus -palkinto. San Francisco on superkoskettava tarina pojasta, joka jaksaa eteenpäin puhtaasti unelmien voimalla. Kuuntele ja liikutu!

3. Dredg - Cartoon Showroom (ei saatavilla Spotifyssa)
Dredgin tähänastisen uran paras kappale hurmaa rauhoittavalla mutta voimakkaalla tunnelmallaan, joka saa ainakin tämän kuuntelijan jalat hetkeksi irti maanpinnasta.

4. Muse - I Belong To You (+Mon Coeur S'ouvre a ta Voix)
Ennen The Resistancen julkaisua kuuntelin sen kappaleista puolen minuutin klipit, ja tämä oli ainoa biiseistä, jonka hyvyydestä en ollut lainkaan vakuuttunut. Tietysti juuri se nousi lopulta suosikikseni. Biisi herättää hauskoja mielikuvia jonkinlaisesta Pariisiin sijoittuvasta romanttisesta ja kömpelön taiteellisesta elokuvasta. Lisäksi se on klarinettisooloineen ja jazzahtavine melodioineen oikeasti yllättävä veto Muselta, joten kappale on palkittava hyvällä sijalla tällä listalla!

5. White Lies - Unfinished Business
Huipputasaiselta To Lose My Life...-levyltä on vaikea nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden. Yhtä hyvin tässä paikalla voisi olla E.S.T. tai The Price of Love, mutta tämä veisu on ehkä kuitenkin ollut se, joka on useimmiten tuntunut levyn parhaalta.

Ja loputkin jonkinlaisessa numerojärjestyksessä, vaikka sijoilla ei näiden kohdalla enää paljon merkitystä olekaan:

6. Traffic Island - Love
7. Billy Talent - Saint Veronika
8. Editors - Papillon
9. Biffy Clyro - Bubbles
10. Alexisonfire - Sons of Privilege
11. Rubik - Fire Age (ei saatavilla Spotifyssa)
12. Major Label - There Are Rats and Me
13. Asa & Toverit - Via Karelia (ei saatavilla Spotifyssa)
14. Miike Snow - Silvia
15. Placebo - Bright Lights

Vuoden paras juttu: Spotify

Alkaa olla vuosilistausten tekemisen aika (jee!), mutta ennen niitä lienee syytä kiitellä sitä palvelua, jota mun on pitkälti kiittäminen monien bändien ja levyjen löytämisestä. Kokonaisuutena vuosi 2009 on ollut musiikillisesti aivan loistava. Sitä se olisi ollut myös ilman Spotifyta, mutta ilman sitä olisi kuitenkin jäänyt moni hyväksi osoittautunut levy tsekkaamatta.

Spotifyta aloin käyttää viime vuodenvaihteen tienoilla, joten mun on helppo pohdiskella, miten se on tänä vuonna muuttanut musiikinkuuntelutottumuksiani. Monet artistithan ovat olleet huolissaan levymyyntinsä pienenemisestä Spotifyn myötä, ja huoli onkin varmasti aiheellinen - tuskin läheskään jokainen musiikinkuuntelija (varsinkaan vähemmän innokas sellainen) ostaa enää niitä levyjä, joita voi Spotifyssa kuunnella. Tämä on tietenkin huono asia muusikon toimeentulon kannalta, koska huhujen mukaan Spotifyn artisteille tilittämät korvaukset ovat kovin pieniä.

Minä olen kuitenkin siinä määrin wanhanaikainen, että haluan yhä hypistellä levyjen kansipapereita käsissäni sekä kuunnella musiikkia pääsääntöisesti cd-soittimesta. Levyjä olen ostanut siis entiseen malliin - tänä vuonna 35, viime vuonna 33. Spotify onkin omalla kohdallani vaikuttanut niin, että herätelevyostokset ovat jääneet aika olemattomaksi. Enää mulla ei ole haluja ostaa levyjä kuulematta niitä kokonaan, vaan pyrin pääsääntöisesti ostamaan juuri niitä levyjä, joita olen Spotifyn kautta kuunnellut enemmän kuin muutaman kerran. Lisäksi tulee sitten niiden bändien levyt, joita ei ole Spotifyssa mutta jotka olen testaillut MySpacesta tai Youtubesta. Hyvällä alennuksella saatan tosin ostaa sellaisiakin kiekkoja, joita en ole etukäteen läpi kuunnellut.

Miten sitten toimin Spotifyn kanssa? Jos haluan tutustua uuteen, mielenkiintoiseen musiikkiin, kaivan esille jonkun musiikkilehden tuoreet levyarviot ja laitan muistiin kaikki kiinnostavalta kuulostavat levyt. Sitten kun on sopivasti aikaa ja halua, avaan Spotifyn ja katson, löytyisikö näitä plattoja sieltä. Tällä tavalla olen löytänyt ainakin White Liesin ja The XX:n sekä monta muuta potentiaalista bändiä, jotka ehkä vielä jonain päivänä päätyvät myös levyhyllyyni. Lisäksi olen Spotifyn ansiosta ostanut levyjä muutamalta sellaiselta bändiltä, joista olen aikaisemmin ollut vain vähän kiinnostunut. Spotify on ollut helppo tapa tutustua niihin enemmän, ja joskus niiden materiaali on osoittautunut paremmaksi kuin luulinkaan. Esimerkkejä tästä ovat ainakin PMMP:n ja Editorsin uusimmat levyt.

Spotifyta voin siis kiittää monesta löydöstä! Musiikin kuuntelijan kannalta Spotify onkin oikea taivas, mutta kuten sanottu, artisteille siitä jää toistaiseksi liian vähän käteen (esimerkiksi Anssi Kelan mielipiteen asiasta voi lukea täältä). Uskon tai vähintäänkin toivon hyvin hartaasti, että asia kuitenkin muuttuu, kunhan Spotify saa vielä lisää käyttäjiä (ennen kaikkea lisää premium-käyttäjiä!) ja sitä kautta lisää tuloja. Täytyy muistaa, että palvelu on edelleen lapsenkengissään, eli kehitystä varmasti vielä tapahtuu. Toivottavasti se kehitys olisi suosiollista sekä Spotifyn itsensä että artistien ja kuuntelijoiden kannalta!

Miike Snow

Tällainen merkintähän olisi kai kuulunut kirjoittaa jo aikaa sitten, koska nimi Miike Snow osui jo aikaa sitten silmääni blogi- ja muistakin hehkutuksista ympäri nettiä. Silloin, kuukausia sitten, ruotsalaisbändi (tai pikemminkin kolmesta huipputuottajasta koostuva superryhmä) jäi kuitenkin tsekkaamatta, mistä on syyttäminen ainoastaan jonkinasteista fakki-idiotismia. Ajatusketju meni tähän tyyliin: Miike Snow on näköjään elektroa. Mä en yleensä hirveästi pidä elektrosta. Tuskin siis pidän Miike Snow'sta. Ja juuri näitä ajatuksia pitäisi välttää, koska viimeisen vuoden aikana olen löytänyt paljon uutta kuunneltavaa nimenomaan sen vuoksi, että olen suhtautunut avoimin mielin musiikkiin sekä eri genreihin (ainakin useimpiin niihin...)

Pari viikkoa sitten annoin Miike Snow'lle kuitenkin mahdollisuuden, jonka se käyttikin aivan heti hyväkseen. Bändin nimellä nimetty esikoislevy osoittautui kiehtovaksi tapaukseksi, josta moni kappale erottautui edukseen, päällimmäisenä ehkä Silvia ja A Horse Is Not a Home. Eikä bändissä lopulta ole kyse puhtaasti elektrosta, vaan pohjana ovat nimenomaan hienot pop-kappaleet. Eikä sellaisia voi olla maailmassa liikaa.

Hittimatskua à la Herra Ylppö & Ihmiset

Nyt on ollut tämän musiikkidiggarin musiikkimaailman tapahtumien seuraaminen aika heikkoa. Luin kyllä jo aikaa sitten, että Herra Ylppö & Ihmiset pukkaa ulos uutta levyä alkuvuodesta 2010, mutta asian sisäistäminen taisi jäädä aavistuksen heikoksi. Tuli nimittäin yllätyksenä, että kyseinen levy oikeasti julkaistaan jo muutaman viikon päästä ja että levyltä on ensimmäinen maistiainen jo kuultavissa. Albumin nimibiisi Pojat ei tanssi on nyt kuitenkin pariin kertaan testattu, ja jo ensikuulemalla hittivainuni haistoi kappaleessa vähintään yhtä potentiaalisen radiokanavilla viihtyjän kuin Sata vuotta oli toissa vuonna. Lisäksi näen jo sieluni silmin vellovan festariyleisön, joka hoilottaa biisin kertosäettä onnellisena...

Tulevalta Ihmiset-levyltä löytyy siis aivan varmasti vähintään yksi kunnon hitti. Se saa odotukseni levyä kohtaan kasvamaan kuten myös se seikka, että Ylppö itse kuvailee levyn sisältöä indierockiksi, jossa on mukana "ripaus 70-luvun groovea". Resepti kuulostaa herkulliselta, toivottavasti sitä on myös sisältö!

Asennoitumisongelmia...?

Mikä on ulkomusiikillisten seikkojen vaikutus musiikkiin suhtautumisessa? Tällainen kysymys tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta, ja syynä siihen on 30 Seconds To Marsin uusin levy, This Is War. 30 Seconds To Mars on niitä bändejä, joista periaatteessa pidän, mutta joissa jokin silti tökkii vastaan. Olen ajatellut, että vastareaktio johtuu pitkälti bändin soundista, joka ei ainakaan alituotetuksi voi kutsua. Tämä ei kuitenkaan voi olla ainoa syy, koska kaikessa musiikissa vastaavanlainen kaupallisuus ei mua häiritse, vaikka yleensä pidänkin edes hiukan indieltä kalskahtavasta soundista.

Ja 30 Seconds To Marsin ensimmäisestä levystä pidin huomattavasti enemmän kuin toisesta. Näiden levyjen välillä bändin musiikki toki muuttui massoihin vetoammaksi, mutta olisiko silläkin vaikutusta, että samalla se sai näkyvyyttä mediassa sekä lisää faneja? Yhtäkkiä Jared Leton naamaa sai katsella monien lehtien kansista, ja eittämättä jokaista kuvaa kohti riitti myös armeijan verran kuolaavia teinityttöjä. Omasta mielestänikin Jared Leto on sinänsä ihan hyvännäköinen jäpikkä, mutta miehen meikatusta, rock-kliseisestä olemuksesta en pidä sitten yhtään. Ja pahimmasta teini-ihkutuksesta olen luonnollisesti jo itse kasvanut siinä määrin yli, että se pakostikin aiheuttaa joskus ärsytystä (tosin se on myös ihan suloista, enkä varmaan koskaan kasva niin aikuiseksi, ettenkö sitä myös itse jossain tavalla harrastaisi tiettyjen henkilöiden kohdalla...).

Nyt 30stm:lta on siis tullut uusi levy, josta toisaalta pidän, toisaalta en. Tykkään levyn fanikuoroista ja muusta mahtipontisesta meiningistä. Tykkään Jared Leton äänestä ja laulutyylistä. Tykkään monista biiseistä eri toten siksi, että niissä on kepeyttä ja valoa sotateemasta huolimatta (parhaiten toimii Closer to the Edge). Mutta samalla levyssä on jotain häiritsevää, enkä ole ihan varma, johtuuko se musiikillisista vai ulkomusiikillisista seikoista. Todennäköisesti vähän molemmista, koska kappaleena ainakin Alibi on aika keskinkertainen ja tylsä jollotus. Joka tapauksessa olen aika varma siitä, että nauttisin This Is Warista enemmän, jos en olisi ikinä aiemmin kuullut mitään 30 Seconds To Marsista. Enkä pidä tästä huomioista, koska haluaisin, että musiikki on se, joka puhuu eikä mikään muu. Varsinkaan en haluaisi olla mikään muita musiikin kuuntelijoita nenänvartta pitkin katsova elitisti, joka häiriintyy teinityttöjen kiljunnasta. Toisaalta en kai siitä kovin pahasti voi häiriintyä, koska 30stm:n keikalle menisin kyllä mielelläni. Paikkojakin sinne näköjään on vielä jäljellä, joten laitetaan harkintaan. Uuden levyt biisit ovat nimittäin kuin tehtyjä livenä esitettäviksi.

A snowflake fell...

Joulukuussa soitan muun musiikin ohessa myös joululauluja. Pidän monista perinteisistä sellaisista, mutta vielä enemmän kuuntelen rockbändien tekemiä joululauluja tai -levyjä. Nyt parin viikon ajan joulutunnelmasta on vastannut Glasvegasin A Snowflake Fell (And It Felt Like a Kiss) -minialbumin, jonka nimibiisi jaksaa erityisesti viehättää. Kappale on lohdullisella sanomallaan kaunis olematta kuitenkaan imelä, eli se on juuri sellainen kuin hyvän joululaulun kuuluukin olla. (Ja James Allanin skottiaksentti on aina yhtä viehättävää kuultavaa!)

Biffy Clyro - Only Revolutions

Skottilainen Biffy Clyro aloitti uransa vuosikymmenen alkupuolella suhteellisen kiemuraisella alternative rockilla. Vuoden 2007 Puzzle-albumin ja uuden Only Revolutionsin myötä tyyli on vaihtunut melko mainstreamiksi. Tyylinvaihdos on tuonut bändille kaupallista menestystä - Briteissä se kiilasi uudella levyllään albumilistan kahdeksanneksi, ja Suomessakin ainakin YleX tuntuu bändistä tykkäävän - mutta monia vanhoja faneja nykyinen Biffy Clyro ei miellytä. Haasteellisesta musiikista nauttivat eivät varmasti tästä levystä saakaan mitään merkittävää irti. Sen sijaan suoraviivaisesta mutta laadukkaasta rockista nauttivat luultavasti pitävät tästäkin. Radioystävällisyydestään huolimatta Only Revolutionsin kappaleet eivät nimittäin ole mitään muovista ja sielutonta huttua, vaan levy onnistuu aiheuttamaan tunteita, ja sisältääpä se myös jonkin verran ihan oivaltavia sanoituksiakin.

Biffy Clyron biisit tavoittelevat kertosäkeillään taivaita ja pakottavat laulamaan mukana. Paras esimerkki tästä on voimapoppaava Bubbles, jonka soidessa ei vaan voi istua tuppisuuna paikallaan. Kokonaisuutena levy on kuitenkin hieman yksitoikkoinen, koska suurin osa sen kappaleista toistaa suunnilleen samaa, yksinkertaista kaavaa, eivätkä kaikki biisit kuitenkaan onnistu siinä yhtä loistavasti kuin Bubbles. Kappalemateriaali on siis sinänsä toimivaa ja ennen kaikkea tarttuvaa mutta ei kovin monipuolista. Pientä vaihtelua tosin tuovat sinkkuna julkaistu, grungen ja stoner rockin suuntaan liikkuva That Golden Rule, funkahtava ja ehdottomasti levyn parhaimmistoon kuuluva Born on a Horse sekä rauhallinen God & Satan.

Levyltä löytyy myös jo päälle vuosi sitten sinkkuna julkaistu Mountains, joka olikin viime vuoden parhaita biisejä. Kappale toimii edelleen hienosti, mutta en ole varma, oliko noinkin vanhaa veisua järkevää laittaa levylle. Jo entuudestaan kovin tuttuna se ei tunnu täysin istuvan muun materiaalin joukkoon. Toisaalta ilman sitä levy olisi yhtä kohokohtaa köyhempi, joten sikäli on turhaa purnata kappaleen mukana olemisesta. Juuri huippukohtiahan levy kaipaa, koska varsin kelvollisesta biisimateriaalista huolimatta kokonaisuus on tällä kertaa hieman tylsempi kuin edellinen Puzzle-levy.

Asan uusi mixtape julkaistu!

Kivasti tulee puun takaa nämä Asan julkaisut. Via Karelia -levyn olemassaolosta sain tietää vasta, kun platta oli jo julkaistu, ja sama pätee tähän uutukaiseen Foetida 2:seen. Kyseinen julkaisu joka tapauksessa löytyy nyt laillisesti ladattavana täältä, ja voihan sitä toki myös ostaa muutamista levykaupoista. Omaani en ole vielä ehtinyt hakemaan, mutta tiedoston latasin heti, kun siitä sain tietää. Ja hyvältä matskulta vaikuttaa, erityisesti Mies joka ei tahtonut loukata ketään kolahti.

Onnen lauluja

Onnen laulut on kokoelma kotimaisia kappaleita, jotka suomalaiset liittävät iloon. Hesarin äänestyksen perusteella kootulla levyllä esiintyy monia Suomen huippuartisteja, joista itselleni tärkein on tietysti Mikko von Hertzen. Von Hertzenin esiintyminen levyllä on mielenkiintoinen tietysti ensisijaisesti siksi, että pidän tyypin äänestä ja laulutyylistä paljon, mutta myös siksi, että von Hertzen Brothers esittää englanninkielistä musiikkia. Siihen tottuneena on yhtäkkiä aika outoa kuunnella Mikkoa vetämässä suomenkielistä Romanssi-kappaletta, ja ihan aluksi laulajaa on jopa vaikea tunnistaa. (Tasan sama ilmiö on tässä Asan & Miikka Koiviston Kaukosäädin-kappaleessa, jossa Miikka Koiviston laulu kuulostaa aika erilaiselta kuin Disco Ensemblen tuotannossa.)

Suurin osa Onnen lauluista ei itseäni kiinnosta, enkä ole kuunnellut levyn biiseistä kuin muutamia. Läheskään kaikkia kappaleita en edes liitä onnen tunteisiin. Romanssi kuitenkin toimii ja ihan yhtä ilahduttava veto on myös Puppa J:n esittämä Matkalaulu. Kyseinen biisi saa PMMP:n alkuperäisversionakin hyvälle tuulelle, mutta tämä versiointi on rentoudessaan ehkä vieläkin riemastuttavampi. Valoa ja kesäistä fiilistä pimeään vuodenaikaan :)