Ja koska top 15 -listalle eivät kaikki hyvät albumit mahtuneet, täytyy mainita vielä muutama paljon kuunneltu levy. Niukimmin listan ulkopuolelle jäivät siis Alexisonfiren Old Crows/Young Cardinals, Billy Talentin III, Major Labelin When I Am With You You Are Safe sekä vasta ihan loppuvuodesta löydetty Miike Snown s/t, joka hyvin todennäköisesti olisi listalla, jos olisin ehtinyt kuunnella levyä enemmän.
Mutta juuri tällä hetkellä vuoden top 15 näyttää tältä:
15. Placebo - Battle for the SunSuhtautumiseni tähän levyyn on ollut melkoista vuoristorataa. Kesällä sen julkaisun aikoihin levy tuntui oikeinkin hyvältä ja ainakin reilusti paremmalta kuin edeltäjänsä Meds, mutta kyllästyminen tuli nopeasti. Sitä sitten kestikin pitkään, kunnes taas ennen Suomen-keikkaa platta alkoi maistua. Keikan jälkeenkin kuuntelin sitä kovasti, mutta ihan viime viikkoina se on jälleen unohtunut. Ilman livekokemusta Battle for the Sun olisikin varmasti jäänyt listan ulkopuolelle, mutta nyt päätin nostaa sen mukaan, koska se on kuitenkin välillä kolahtanut ihan hyvin, vaikka onkin aika tasapaksu kokonaisuus Placebon ensimmäisiin levyihin verrattuna.
14. AFI - Crash LoveLevy, joka on täynnä ihan hyviä ja oikein tarttuvia kappaleita. Ne kappaleet eivät vaan tunnu millään lailla ajattomilta, enkä siis usko, että kuuntelen tätä levyä enää vuoden saatikka useamman päästä. Jos Crash Love olisi julkaistu alkuvuodesta, sitä tuskin löytyisi tältäkään listalta. Mutta on joka tapauksessa hyvä, että AFI on aikuistunut ja hylännyt huutolaulut kokonaan. Bändi on mennyt oikeaan suuntaan, mutta ei ole vielä onnistunut uudessa soundissaan ihan täydellisesti.
13. Porcupine Tree - The IncidentTunnelmallinen albumi, joka on nimenomaan hyvä levykokonaisuus. Ansioistaan huolimatta se on silti jäänyt minulle aika etäiseksi, kuten teki myös Fear of a Blank Planet. Porcupine Treessä hyvää on kuitenkin se, että bändillä on jokaisella levyllään selvä visio ja tietty voimakas tunnelma. Sellainen todella on myös tällä kiekolla, mikä nostaa sen arvoa.
12. Red Number Two - These Things Take TimeTodella miellyttävä debyyttilevy bändiltä, josta en ollut ennen syksyä kuullut yhtään mitään. Red Number Two kuulostaa yhtyeenä valmiilta, mutta ihan täysosumaan se ei vielä yllä. Ehkä sitten ensi kerralla?
11. Biffy Clyro - Only RevolutionsTasavahva levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä muttei toisaalta myöskään kovin montaa tykkikappaletta. Kaipaisin levylle vähän enemmän särmää, koska tällaisenaan se on hieman liian turvallinen ja MTV-ystävällinen. Silti Biffy Clyrossa on edelleen jäljellä kulmikkuutta, mikä tekee siitä keskimääräistä MTV-bändiä tuhat kertaa mielenkiintoisemman ja paremman.
10. The XX - XXVuoden uusi tulokas! On hämmästyttävää, kuinka todella minimalistisella soundilla voidaan saada aikaiseksi näin tiheä tunnelma, mikä teki levystä täydellisen pimeisiin syysiltoihin. Olen aika varma, että The XX eksyy soittimeen jatkossakin nimenomaan syksyllä.
9. Editors - In This Light and on This EveningEditorsin uutukainen oli minulle henkilökohtaisesti vuoden suurimpia yllättäjiä. Olin aiemmin pitänyt bändiä lähinnä valjuna Interpol-kopiona, mutta tämä levy muutti käsityksiäni. Enää Editors ei niinkään kuulosta Interpolilta vaan lähinnä jonkinlaiselta Joy Divisionin ja Depeche Moden välimuodolta, jolla on kuitenkin myös omaa näkemystä. Ei bändin soundi edelleenkään mikään erityisen omaperäinen ole, mutta on se paljon mielenkiintoisempi kuin aiemmin. Koneet sopivat Editorsin musiikkiin loistavasti, ja kun levyltä on vielä helppo nostaa esiin useampi todellinen helmi (Papillon, Bricks and Mortar, huiman kaunis The Boxer...), ei levyä voi pitää muuna kuin erittäin hyvänä kokonaisuutena.
8. Asa & Toverit - Via KareliaAsa säilyttää yhä asemansa tämän hetken mielenkiintoisimpana ja kenties innovatiivisimpana suomalaisena artistina, vaikka Via Karelia onkin lähempänä perinteistä räppiä kuin Asan kaksi edellistä levyä. Kappaleiden taustat ovat silti edelleen monipuolisia eksoottisine soittimineen, eikä Asan sanoituskynä ole tylsistynyt yhtään. Ihan huippusijoille levy ei kuitenkaan yllä puhtaasti siitä syystä, että Asa on pystynyt aiemmin vieläkin parempaan - sekä Terveisiä kaaoksesta että Loppuasukas ovat molemmat niin vaikuttavia kokonaisuuksia, lähes taideteoksia, että Via Karelia väkisinkin hieman kalpenee niiden rinnalla.
7. Rubik - Dada BanditsRubik on sitten se Suomen mielenkiintoisin bändi tällä hetkellä. Debyyttilevy Bad Conscience Patrol oli vielä vähän epätasainen ja hapuileva, mutta Dada Banditsilla Rubikin soundi on kypsynyt ja vahvistunut. Tästä kuplivasta, ympäriinsä poukkoilevasta, iloisesta levystä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Se ihan totaalinen kolahtaminen on jäänyt itselläni vielä tulematta, mutta luulen, että sellainen voi ajan myötä vielä tulla. Tästä porukasta Dada Bandits onkin yksi todennäköisimpiä tulevaisuuden klassikoita.
6. Traffic Island - Meet Me in the Middle ClassAlkuun tasapaksun kuuloisesta kitararock-levystä kuoriutui lopulta oikea helmi, joka keräsi kuuntelukertoja varsin kunnioitettavan määrän. Myös Traffic Island on onnistunut toisella yrittämällä tekemään huomattavasti mielenkiintoisemman levyn kuin debyytti oli - tuntuu, että bändi on kasvanut teini-iästä aikuisuuteen. Sen matkan varrella mukaan on tarttunut myös aikuisuuden huolia, mutta elämänilo Traffic Islandissa kuuluu silti edelleen. Ja mainittava on myös toimiva sanoituspuoli. Yksinkertaiset ja helppotajuiset lyriikat ovat parhaimmillaan näppäriä ja persoonallisiakin.
5. Muse - The ResistanceLevy, johon minun on ollut todella vaikea suhtautua, enkä vieläkään meinannut osata päättää, ansaitseeko Muse ykköspaikan listalla vai esimerkiksi kymppisijan. Välillä The Resistance on tuntunut aivan täydelliseltä levyltä, mutta yhtä usein siinä on häirinnyt tietty yllätyksettömyys ja kliinisyys. Mielestäni tällä levyllä ei vaan ole tarpeeksi samanlaista huikeaa tunnetta ja intohimoa kuin vaikkapa New Bornin tai Stockholm Syndromen kaltaisissa kappaleissa. Silti täytyy sanoa, että sävellykset The Resistancella ovat huippuluokkaa, ja parhaimmillaan levy on lähes yhtä loistava kuin Musen ykkösbiisit.
4. Dredg - The Pariah, the Parrot, the DelusionPitkä ja kunnianhimoinen levy, jonka vahva tunnelma kantaa alusta loppuun. Tämä albumi toimii nimenomaan kokonaisuutena, ja varsinaisten kappaleiden väliin ripotellut välisoitot tukevat sitä. Dredg on oman tiensä kulkija, joka on muuttanut jokaisella levyllä soundiaan kuulostaen aina kuitenkin vain ja ainoastaan itseltään. Jään innolla odottamaan seuraavaa askelta Dredgin uralla, mutta on vaikeaa uskoa, että tästä voisi enää parantaa.
White Liesiin pätevät tasan samat sanat kuin Traffic Islandiin - aluksi valjun kuuloisesta levystä muodostui suurensuuri suosikki. To Lose My Life... lieneekin vuoden kuunnelluin levyni, mutta kolmospaikkaa korkeampaa sijaa en sille siltikään halunnut antaa, koska en ole vielä ihan varma siitä, onko White Liesilla tulevaisuutta. Pidän bändistä nyt aivan valtavasti, mutta pelkään, että lopulta se hukkuu muiden samanlaisten post punk -tyylisten brittibändien joukkoon. Toki White Liesin biisimateriaali on vahvaa, mutta toistaiseksi ehkä suurempi osa sen karismasta perustuu valtavan hyville sanoituksille. Novellimaiset tarinat melko erikoisistakin aiheista (lentopelko, sähköshokkihoito, kidnappausdraama...) pitävät mielenkiinnon korkealla.
2. Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash AwayNo More Stories... ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta se kertoo enemmän Mew'n kuin tämän levyn tasosta. Tälläkin platalla Mew kuulostaa harvinaisen lumoavalta, satumaiselta ja kauniilta. Synkähköön ja kitarapainotteiseen And the Glass Handed Kitesiin verrattuna mukana on nyt myös keveyttä ja postrockmaista ilmavuutta. Se tekee levystä aiempaa Mew'n tuotantoa taiteellisemman, mutta mukana kokonaisuutta tasapainottamassa on myös pari suoraviivaisempaa raitaa. Levy onkin toimiva kokonaisuus, jolta löytyy myös joukko yksittäisiä ässäbiisejä. Mitä muuta voi enää vaatia?
PMMP on Veden varaan on aiempaa PMMP:tä seesteisempi, paikoitellen indiemmän kuuloinen ja ennen kaikkea yhtenäisempi levy. Näiden seikkojen vuoksi se on mielestäni parempi kuin yksikään bändin edellisistä levyistä. Lisäksi sanoitukset ovat tällä levyllä ehkä vieläkin parempia kuin PMMP:llä yleensä. Tarinat siitä, miten elämä menee eri tavalla kuin on toivonut ja haaveillut, ovat koskettavia, ja niiden maailmaan on helppo päästä sisään. Veden varaan tuntuu merkittävältä ja ajattomalta levyltä - sellaiselta, joka jaksaa liikuttaa todennäköisesti vielä hyvin pitkään.
Mulle on hehkutettu ja suositeltu White Liesia, koska "tykkäisin siitä varmasti", mutta niin ei käynyt. Tai no kuuntelin levyn läpi kaks kertaa ja fiilis oli lähinnä, että "ei jaksa enempää", mutta nyt otin sen taas kuunteluun ja se kuulostaakin huomattavasti paremmalta. Että siinä kyllä huomaa vaikka miten tahansa post-punk(henkinen) musiikki on yks mun lempparityyleistä, ei se kaikki uppoo siltikään, vaikka tasokasta oiskin (kuten nyt vaikka White Liesia ei voi kököksi noin yleisesti sanoa). Mut pitää vaan kuunnella enemmän, niin ehkä se sit aukee kunnolla. Ja Editorsista kirjotinkin jo aiemmin niin jätän se nyt rauhaan :D
VastaaPoistaJa AFIn uus on mun mielestä tosi hieno (biiseistä Beautiful Thieves ehdoton suosikki!). Niiden musiikki on muuttunut ajan saatossa samaan suuntaan kuin mun musiikkimakukin :D Tai siis niiden vanhempi tuotanto ei iske enää niin kauheesti, mitä ne ilmestymisten aikoihin teki, kun taas kaks uusinta on sellasta mitä nykyään jaksan kuunnella.
Mewin uusinta en oo ees vaivautunut kuuntelee ku yhden radiossa soivan biisin perusteella ei kiinnostus yhtään noussut. Mut kai sekin on pakko kuunnella joskus, koska bändi on niin pitkään ollu yks suosikeista... Harmi vaan et Mewillekin on tapahtunut se että se on vaan jääny kuuntelussa tosi vähälle viime vuosina :/ Mut levyä en kyllä osta ennenkuin pääsen kuuntelee sitä jossain, koska se yks biisi ainakaan ei saa mua ostamaan...
Mut nää sun listat on kivoja, tee lisää! :D Vielä ainakin vuoden keikat vois olla yksi?
black cherry, Mä kuuntelin White Liesin levyn kertaalleen läpi joskus talvella, enkä silloin innostunut siitä juurikaan. Biiseistä lähinnä Death kuulosti hyvältä. Keväällä otin sen uudestaan kuunteluun, ja silloin levy kuulosti jo paremmalta, mutta ehkä viitisen kertaa sain sen läpi kuunnella, ennen kuin se kunnolla iski. Ehkä sulla käy samalla tavalla, tai sitten White Lies ei vaan ole sun juttu :)
VastaaPoistaAFI on kyllä hyvä esimerkki bändistä, joka on kasvanut faniensa kasvamisen mukana. Ei muakaan ne ekat levyt enää innosta, eikä edes Sing the Sorrow kummemmin, josta vielä pari vuotta sitten pidin kovasti. Tuskin olisin toista Decemberundergroundiakaan enää jaksanut, vaikka se levy musta onkin ehdottomasti AFIn paras. Kehittyminen ja muuttuminen on tärkeää, kun on kyse noinkin pitkän uran tehneestä bändistä.
Jonkinlaisia listoja kyl tulee vielä :) Jotain keikkakoostetta aion kirjoittaa, minkä lisäksi vuosikymmenen biisit -lista on tulossa. Sellaisen oon jo suunnilleen valmiiksi miettinyt, mutta vielä en ole jaksanut sitä koneelle naputella :)
Hmm, jännä lista. Muutama on vieraita mulle, osan olisin tiputtanut pois, ja osasta olen samaa mieltä. Mew olisi mulla tipahtanut alemmas ja Placebo vastaavasti noussut huomattavasti. The xx'aa oon nyt kuunnellut Spotifysta ja tykännyt kyllä paljon :) Oon vaan ihminen joka tykkää kuunnella aina kokonaisia levyjä, enkä oo vielä jaksanut tehdä sellasia playlisteja ohjelmaan, joten tutustuminen on kyllä vaiheessa.. Joku vuoden top5-keikat olis kyllä muuten kiva nähdä sulta listattuna!
VastaaPoistabubble, alan seuraavaksi kirjoittaa keikoista. En tee mitään varsinaista top-listaa, koska keikkojen kokemiseen vaikuttaa niin moni muukin seikka kuin bändin hyvyys, esim. oma fiilis ja yleisön käyttäytyminen. Mut kirjoitan kyllä jotain niistä keikoista, jotka ovat parhaiten viime vuodelta jääneet mieleen :)
VastaaPoista