Parhaat levyt vuonna 2009

Tämä traditioksi muodostunut vuosilistaus oli tällä kertaa miellyttävän vaikea tehtävä. Pari edellistä vuotta olivat musiikillisesti suhteellisen köyhiä, mutta vuonna 2009 on ollut toinen ääni kellossa. Ihan alkuvuodesta hyviä levyjä ilmestyi niukasti, mutta keväästä lähtien niiden virta oli ehtymätön, enkä ole vieläkään ehtinyt tutustua riittävästi läheskään kaikkiin mielenkiintoisiin plattoihin. Niinpä kymmenkunta potentiaalista listalle kipuajaa on vielä odottamassa tarkempaa kuuntelua. Vuoden päästä tämä lista saattaisi siis näyttää aika toisenlaiselta. Erilaiselta se voisi näyttää myös esimerkiksi viikon päästä, koska sekä listan alku- että loppupään levyjä oli aika mahdotonta (ja käytännössä aivan turhaa) laittaa järjestykseen. Järjestyksen miettiminen on kuitenkin minulle suurta hupia, joten sellaisen laadin nytkin, vaikka ykkössijalle teki mieli laittaa kuusi levyä ja vaikka listan loppupään levyt (ja muutamat listalta ulos jääneet tapaukset) ovat keskenään aivan yhtä hyviä.

Ja koska top 15 -listalle eivät kaikki hyvät albumit mahtuneet, täytyy mainita vielä muutama paljon kuunneltu levy. Niukimmin listan ulkopuolelle jäivät siis Alexisonfiren Old Crows/Young Cardinals, Billy Talentin III, Major Labelin When I Am With You You Are Safe sekä vasta ihan loppuvuodesta löydetty Miike Snown s/t, joka hyvin todennäköisesti olisi listalla, jos olisin ehtinyt kuunnella levyä enemmän.

Mutta juuri tällä hetkellä vuoden top 15 näyttää tältä:

15. Placebo - Battle for the Sun
Suhtautumiseni tähän levyyn on ollut melkoista vuoristorataa. Kesällä sen julkaisun aikoihin levy tuntui oikeinkin hyvältä ja ainakin reilusti paremmalta kuin edeltäjänsä Meds, mutta kyllästyminen tuli nopeasti. Sitä sitten kestikin pitkään, kunnes taas ennen Suomen-keikkaa platta alkoi maistua. Keikan jälkeenkin kuuntelin sitä kovasti, mutta ihan viime viikkoina se on jälleen unohtunut. Ilman livekokemusta Battle for the Sun olisikin varmasti jäänyt listan ulkopuolelle, mutta nyt päätin nostaa sen mukaan, koska se on kuitenkin välillä kolahtanut ihan hyvin, vaikka onkin aika tasapaksu kokonaisuus Placebon ensimmäisiin levyihin verrattuna.

14. AFI - Crash Love
Levy, joka on täynnä ihan hyviä ja oikein tarttuvia kappaleita. Ne kappaleet eivät vaan tunnu millään lailla ajattomilta, enkä siis usko, että kuuntelen tätä levyä enää vuoden saatikka useamman päästä. Jos Crash Love olisi julkaistu alkuvuodesta, sitä tuskin löytyisi tältäkään listalta. Mutta on joka tapauksessa hyvä, että AFI on aikuistunut ja hylännyt huutolaulut kokonaan. Bändi on mennyt oikeaan suuntaan, mutta ei ole vielä onnistunut uudessa soundissaan ihan täydellisesti.

13. Porcupine Tree - The Incident
Tunnelmallinen albumi, joka on nimenomaan hyvä levykokonaisuus. Ansioistaan huolimatta se on silti jäänyt minulle aika etäiseksi, kuten teki myös Fear of a Blank Planet. Porcupine Treessä hyvää on kuitenkin se, että bändillä on jokaisella levyllään selvä visio ja tietty voimakas tunnelma. Sellainen todella on myös tällä kiekolla, mikä nostaa sen arvoa.


12. Red Number Two - These Things Take Time
Todella miellyttävä debyyttilevy bändiltä, josta en ollut ennen syksyä kuullut yhtään mitään. Red Number Two kuulostaa yhtyeenä valmiilta, mutta ihan täysosumaan se ei vielä yllä. Ehkä sitten ensi kerralla?





11. Biffy Clyro - Only Revolutions
Tasavahva levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä muttei toisaalta myöskään kovin montaa tykkikappaletta. Kaipaisin levylle vähän enemmän särmää, koska tällaisenaan se on hieman liian turvallinen ja MTV-ystävällinen. Silti Biffy Clyrossa on edelleen jäljellä kulmikkuutta, mikä tekee siitä keskimääräistä MTV-bändiä tuhat kertaa mielenkiintoisemman ja paremman.


10. The XX - XX
Vuoden uusi tulokas! On hämmästyttävää, kuinka todella minimalistisella soundilla voidaan saada aikaiseksi näin tiheä tunnelma, mikä teki levystä täydellisen pimeisiin syysiltoihin. Olen aika varma, että The XX eksyy soittimeen jatkossakin nimenomaan syksyllä.




9. Editors - In This Light and on This Evening
Editorsin uutukainen oli minulle henkilökohtaisesti vuoden suurimpia yllättäjiä. Olin aiemmin pitänyt bändiä lähinnä valjuna Interpol-kopiona, mutta tämä levy muutti käsityksiäni. Enää Editors ei niinkään kuulosta Interpolilta vaan lähinnä jonkinlaiselta Joy Divisionin ja Depeche Moden välimuodolta, jolla on kuitenkin myös omaa näkemystä. Ei bändin soundi edelleenkään mikään erityisen omaperäinen ole, mutta on se paljon mielenkiintoisempi kuin aiemmin. Koneet sopivat Editorsin musiikkiin loistavasti, ja kun levyltä on vielä helppo nostaa esiin useampi todellinen helmi (Papillon, Bricks and Mortar, huiman kaunis The Boxer...), ei levyä voi pitää muuna kuin erittäin hyvänä kokonaisuutena.

8. Asa & Toverit - Via Karelia
Asa säilyttää yhä asemansa tämän hetken mielenkiintoisimpana ja kenties innovatiivisimpana suomalaisena artistina, vaikka Via Karelia onkin lähempänä perinteistä räppiä kuin Asan kaksi edellistä levyä. Kappaleiden taustat ovat silti edelleen monipuolisia eksoottisine soittimineen, eikä Asan sanoituskynä ole tylsistynyt yhtään. Ihan huippusijoille levy ei kuitenkaan yllä puhtaasti siitä syystä, että Asa on pystynyt aiemmin vieläkin parempaan - sekä Terveisiä kaaoksesta että Loppuasukas ovat molemmat niin vaikuttavia kokonaisuuksia, lähes taideteoksia, että Via Karelia väkisinkin hieman kalpenee niiden rinnalla.

7. Rubik - Dada Bandits
Rubik on sitten se Suomen mielenkiintoisin bändi tällä hetkellä. Debyyttilevy Bad Conscience Patrol oli vielä vähän epätasainen ja hapuileva, mutta Dada Banditsilla Rubikin soundi on kypsynyt ja vahvistunut. Tästä kuplivasta, ympäriinsä poukkoilevasta, iloisesta levystä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Se ihan totaalinen kolahtaminen on jäänyt itselläni vielä tulematta, mutta luulen, että sellainen voi ajan myötä vielä tulla. Tästä porukasta Dada Bandits onkin yksi todennäköisimpiä tulevaisuuden klassikoita.

6. Traffic Island - Meet Me in the Middle Class
Alkuun tasapaksun kuuloisesta kitararock-levystä kuoriutui lopulta oikea helmi, joka keräsi kuuntelukertoja varsin kunnioitettavan määrän. Myös Traffic Island on onnistunut toisella yrittämällä tekemään huomattavasti mielenkiintoisemman levyn kuin debyytti oli - tuntuu, että bändi on kasvanut teini-iästä aikuisuuteen. Sen matkan varrella mukaan on tarttunut myös aikuisuuden huolia, mutta elämänilo Traffic Islandissa kuuluu silti edelleen. Ja mainittava on myös toimiva sanoituspuoli. Yksinkertaiset ja helppotajuiset lyriikat ovat parhaimmillaan näppäriä ja persoonallisiakin.

5. Muse - The Resistance
Levy, johon minun on ollut todella vaikea suhtautua, enkä vieläkään meinannut osata päättää, ansaitseeko Muse ykköspaikan listalla vai esimerkiksi kymppisijan. Välillä The Resistance on tuntunut aivan täydelliseltä levyltä, mutta yhtä usein siinä on häirinnyt tietty yllätyksettömyys ja kliinisyys. Mielestäni tällä levyllä ei vaan ole tarpeeksi samanlaista huikeaa tunnetta ja intohimoa kuin vaikkapa New Bornin tai Stockholm Syndromen kaltaisissa kappaleissa. Silti täytyy sanoa, että sävellykset The Resistancella ovat huippuluokkaa, ja parhaimmillaan levy on lähes yhtä loistava kuin Musen ykkösbiisit.

4. Dredg - The Pariah, the Parrot, the Delusion
Pitkä ja kunnianhimoinen levy, jonka vahva tunnelma kantaa alusta loppuun. Tämä albumi toimii nimenomaan kokonaisuutena, ja varsinaisten kappaleiden väliin ripotellut välisoitot tukevat sitä. Dredg on oman tiensä kulkija, joka on muuttanut jokaisella levyllä soundiaan kuulostaen aina kuitenkin vain ja ainoastaan itseltään. Jään innolla odottamaan seuraavaa askelta Dredgin uralla, mutta on vaikeaa uskoa, että tästä voisi enää parantaa.

3. White Lies - To Lose My Life...
White Liesiin pätevät tasan samat sanat kuin Traffic Islandiin - aluksi valjun kuuloisesta levystä muodostui suurensuuri suosikki. To Lose My Life... lieneekin vuoden kuunnelluin levyni, mutta kolmospaikkaa korkeampaa sijaa en sille siltikään halunnut antaa, koska en ole vielä ihan varma siitä, onko White Liesilla tulevaisuutta. Pidän bändistä nyt aivan valtavasti, mutta pelkään, että lopulta se hukkuu muiden samanlaisten post punk -tyylisten brittibändien joukkoon. Toki White Liesin biisimateriaali on vahvaa, mutta toistaiseksi ehkä suurempi osa sen karismasta perustuu valtavan hyville sanoituksille. Novellimaiset tarinat melko erikoisistakin aiheista (lentopelko, sähköshokkihoito, kidnappausdraama...) pitävät mielenkiinnon korkealla.

2. Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away
No More Stories... ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta se kertoo enemmän Mew'n kuin tämän levyn tasosta. Tälläkin platalla Mew kuulostaa harvinaisen lumoavalta, satumaiselta ja kauniilta. Synkähköön ja kitarapainotteiseen And the Glass Handed Kitesiin verrattuna mukana on nyt myös keveyttä ja postrockmaista ilmavuutta. Se tekee levystä aiempaa Mew'n tuotantoa taiteellisemman, mutta mukana kokonaisuutta tasapainottamassa on myös pari suoraviivaisempaa raitaa. Levy onkin toimiva kokonaisuus, jolta löytyy myös joukko yksittäisiä ässäbiisejä. Mitä muuta voi enää vaatia?

1. PMMP - Veden varaan
PMMP on Veden varaan on aiempaa PMMP:tä seesteisempi, paikoitellen indiemmän kuuloinen ja ennen kaikkea yhtenäisempi levy. Näiden seikkojen vuoksi se on mielestäni parempi kuin yksikään bändin edellisistä levyistä. Lisäksi sanoitukset ovat tällä levyllä ehkä vieläkin parempia kuin PMMP:llä yleensä. Tarinat siitä, miten elämä menee eri tavalla kuin on toivonut ja haaveillut, ovat koskettavia, ja niiden maailmaan on helppo päästä sisään. Veden varaan tuntuu merkittävältä ja ajattomalta levyltä - sellaiselta, joka jaksaa liikuttaa todennäköisesti vielä hyvin pitkään.