Parhaat keikat vuonna 2009

Livekeikat ovat parhaimmillaan paras tapa kuunnella musiikkia. Bändi silmien edessä; laulajan ääni, joka usein kuulostaa kirkkaammalta ja voimakkaammalta kuin livenä; rinnassa tuntuva basso; adrenaliini veressä, tunteet pinnassa; yleisö, joka laulaa innolla mukana niitä samoja laineja, joita itsekin rakastaa... Tuloksena saattaa olla virne, joka kestää naamalla pitkään - siis ikimuistoinen elämys. Ne ovat kuitenkin harvassa. Useimmiten keikat ovat sinänsä ihan nautittavia kokemuksia, mutta eivät sellaisia, joita erityisesti fiilistelisi jälkeenpäin. Ja kun keikkoihin monesti kuuluu myös odottelua sekä ihmistungosta, jonka joukossa saattaa olla myös liikaa häiritsevästi käyttäytyviä tyyppejä, en välttämättä aina koe keikkalippua ostamisen arvoiseksi. Pyrin toki käymään niiden bändien keikoilla, joista todella pidän ja joita en ole vielä kovin monesti nähnyt, mutta jätän usein väliin vähemmän tärkeät yhtyeet.

Mitään top-listaa en siis vuoden aikana koetuista keikoista tee siksi, että kävin nytkin keikoilla melko vähän. Mutta vieläkin tärkeämpi syy on se, että keikkojen järjestykseen laittaminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Eri bändien keikoilta saa erilaisia fiiliksiä (toisilta riehakkaita, toisilta rauhoittavia), ja niitä fiiliksiä on mahdotonta arvottaa. Toisaalta keikan hyvyyteen vaikuttaa myös moni muu seikka kuin bändin lavakunto, joten bändejä kohtaan listan tekeminen on aika epäoikeudenmukaista.

Keikat ovat kuitenkin aika olennainen osa musiikkidiggarin elämää, joten haluan vähän muistella mennyttä keikkavuotta. Tässäpä siis kronologisessa järjestyksessä fiiliksiä niiltä keikoilta, joita olen jäänyt kaipaamaan.

Von Hertzen Brothers Tavastialla
von Hertzenin veljesten musiikki toimii livenä aina täydellisesti saaden ajan ja paikan unohtumaan. Keikka oli tosin turhan lyhyt, eikä se millään riittänyt tyydyttämään vHB-keikkojen nälkääni. Nyt on nimittäin bändiä kova ikävä, enkä malttaisi odottaa seuraavaa mahdollisuutta nähdä sitä livenä.

Asa & Jätkäjätkät, Glasvegas ja Mew Ruisrockissa
Vietin Ruisrockissa yhden piiitkän päivän. Näin kahdeksan keikkaa, joista nämä kolme jäivät parhaiten mieleen (ja myös Rubik oli ihanainen). Asaa bändeineen todistin livenä vuoden aikana neljä kertaa, mutta kerrankin festarikeikka vei voiton klubikeikoista. Glasvegasista mieleen jäi erityisesti Daddy's Gone, johon yleisö yhtyi laulamalla ja minä melkein itkemällä. Yksi vuosikymmenen lopun parhaista bändeistä kosketti siis livenä vähintään yhtä paljon kuin levylläkin. Ja Mew'sta muistan lämpimän tunnelman, vaikka Ruisrockin yö oli kesän kylmimpiä ja vaikka ennen keikkaa olin aivan umpijäässä. Bändi on livenä aina yhtä huikea ja kaunis kokemus.

White Lies Flow'ssa
Flow'hun lähdin ainoastaan tsekkaamaan White Liesin enkä pettynyt. Riemukas ja yleisön puolesta suhteellisen riehakas keikka oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, ja toivon kovasti, että saan nähdä White Liesin vielä uudestaankin. White Lies oli mulle rakkaimpia bändejä viime vuonna eikä vähiten livekokemuksen vuoksi. Bändi oli nuoruudestaan huolimatta yllättävän itsevarma ja karismaattinen, ehdottomasti parhaimmillaan livenä.

Muse Hartwall-Areenalla
Vuoden odotetuin keikka palkitsi huimalla, majesteettisella show'lla. Visuaalisesti keikka oli upeimpia näkemiäni, ja musiikillisestikin se toimi enimmäkseen loistavasti. Pari tuntia hujahti ohi käsittämättömän nopeasti, mutta niistä parista tunnista jäi mieleen hurjan paljon hyviä muistoja.

Placebo Jäähallissa
En ollut etukäteen ollenkaan vakuuttunut Placebon taidoista livenä, joten keikka oli toimivuudellaan iloinen yllätys, josta jäi hyväntuulinen ja energinen fiilis.

Lisäksi olen iloinen siitä, että Suomeen saapui parikin sellaista bändiä, jotka olen todella toivonut näkeväni, nimittäin The Gaslight Anthem ja Rise Against. Kumpikaan ei vaan ihan täyttänyt odotuksia. Rise Againstin kohdalla en tosin syytä bändiä, vaan onnetonta keikkapaikkaa (Kaapelitehdas) ja onnettomia järjestelyitä. Bändihän kyllä kuulosti oikeinkin hyvältä niissä biiseissä, joissa surkea akustiikka ei niin pahasti häirinnyt. The Gaslight Anthem ei puolestaan ollut niin kova livebändi kuin odotin, mutta keikka oli kuitenkin mukava ja leppoisa kokemus.

Keikkavuosi oli siis varsin onnistunut, mutta vielä onnistuneempikin siitä meinasi tulla. Eastpak Antidote Tourin jouduin nimittäin jättämään väliin influenssan vuoksi, ja missasin näin ollen Alexisonfiren. Kovasti odotettu My Vitriolkin peruuntui, eikä uutta päivämäärää ikinä löydetty. Mutta ei näitä pidä liikaa harmitella, koska hyvin pärjäsin ilmankin.

Ja hyvältä näyttää myös tämä nykyinen vuosi! Liput on jo hankittu kahdelle keikalle, jotka molemmat ovat jo muutaman viikon päästä edessä. Tammikuun viimeinen päivä on Biffy Clyron keikka, joka tulee olemaan kova, mikäli bändi todella on niin hyvä livenä, mitä huhut kertovat. Ja helmikuun alussa on Billy Talentin keikka, joka tulee olemaan kova, mikäli bändi on edelleen samassa iskussa kuin vuonna 2007.